Tutkimustiedon hyödyntäminen päätöksenteossa

Olen itse vuosikaudet puhunut näyttöön perustuvasta toiminnasta erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollossa. Edelleen sosiaali- ja terveydenhuollossa on liian paljon ”meillä on aina tehty näin” – käytäntöjä.  Mielestäni myös päätöksenteon tulisi perustua näyttöön. Olemme Eduskunnassa tutkijoiden ja kansanedustajien seuran (Tutkas) hallituksessa  usein pohtineet sitä,  miten saisimme tutkimustiedon mahdollisimman helposti jokaisen kansanedustajan käyttöön.

Päätöksenteko ei saisi olla ”mutuilua” tai arvailua ja siksi jokaiseen lakiesitykseen pitäisi sisältyä tarpeeksi laaja-alainen vaikutusten etukäteisarviointi. Omasta taustastani johtuen perään kuulutan erityisesti sitä, että terveys- ja hyvinvointivaikutukset tulisi arvioida myös muissa kuin sosiaali- ja terveysministeriöstä tulevissa lakiesityksissä. Valitettavasti niitä ei ole aina sielläkään. Myös kokonaisvaikutusten arvioinnit ovat usein puutteellisia.

Tämän lisäksi myös lainsäädännön toimeenpanoon tulisi sisällyttää nykyistä useammin jälkikäteinen vaikutusten arviointi, jotta tarvittaessa olisi mahdollista tehdä hyvissä ajoin korjaavia toimenpiteitä.

Kun puhun näytöstä, niin haluan korostaa, että tieteellinen tutkimus on toki tärkeä näytön muoto, mutta ei ainoa. Kysymys on siis siitä, mitä ajattelemme pätevän tiedon olevan ja miten pätevää tietoa saadaan. Tieteellisen tiedon rinnalla pitäisi olla kykyä ja halua hankkia ja hyödyntää myös toisenlaista tietoa, kuten vastatietoa tai hiljaista tietoa. Itse olen viime aikoina kovasti miettinyt miten esimerkiksi kokemusasiantuntijoilta saatua tietoa voisi hyödyntää sosiaali- ja terveysalan kehittämisessä. Miksi asiantuntijat eivät hyödynnä enemmän asiakkailta, potilailta ja omaisilta tulevaa tietoa?

Näitä ”toisen tiedon” lajeja tarvitaan täydentämään – ei siis korvaamaan – tutkimustietoa. Toki meidän täytyy tunnistaa myös millainen on luotettava tieteellinen tutkimus ja millaiset ovat riittävät kriteerit hyvin tehdylle selvitystyölle. Kaikki tutkimusten nimissä julkaistu ei nimittäin täytä luotettavan tutkimustiedon kriteereitä.

Toimin myös tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtajana ja siellä käytämme vielä yhtä tiedon muotoa ja se on ennakointitieto, jota saadaan esimerkiksi tulevaisuudentutkimuksen avulla. Tulevaisuudentutkimus erilaisine menetelmineen ja työkaluineen on meille valiokunnassa itsestään selvä asia, koska meidän tehtävä on ennakoida tulevaisuutta ja luoda sille erilaisia skenaarioita. Haaste on siinä, miten sitä tietoa voisi entistä enemmän tuoda hyödyntäväksi myös päivittäisessä päätöksenteossa. Kun laadimme lakeja, osaammeko ennakoida millaisessa tulevaisuudessa näiden lakien on toimittava ja toisaalta miten lait kokonaisuudessaan muuttavat tulevaisuutta ja mitä seurauksia tekemistämme valinnoista on eri väestöryhmille. Toisaalta tärkeää on pohtia myös sitä, miten voidaan estää kielteisten tulevaisuusskenaarioiden toteutuminen.

Kirjoitus pohjautuu Eduskunnan Tulevaisuusvaliokunnan, Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan sekä tutkijoiden ja kansanedustajien seuran (Tutkas) yhdessä järjestämässä seminaarissa 5.2.2016 – ”Ääniä tulevaisuudesta” – pitämääni puheenvuoroon.

Merja Mäkisalo-Ropponen

Kansanedustaja (sd)

Tulevaisuusvaliokunnan vpj.

Jätä kommentti

*