Olin aina halunnut menestyä. Halusin sitä mitä kaikki muutkin. Nuorena aikuisena ajattelin, että minusta tulisi maailmalla asuva, suuryrityksen johtoportaassa työskentelevä ammattilainen, joka viettäisi lounaita työkavereiden kanssa upeimmissa ravintoloissa ja vapaapäivisin makoilisi uima-altaalla tai rannalla nauttien lämmöstä ja auringonpaisteesta. Saisin nähdä maailmaa ja kokea paljon elämyksiä – saada muistoja.

Yhtäkkiä huomasin vuosien valuneen ohi. Olin työskennellyt matkaoppaan jälkeen yrittäjänä ja sen jälkeen pankissa, tein 9 – 17 työpäivää joka toisinaan venyi 7.30 – 19.00. Kasvatin yksin kahta lasta, joista kuoriutui vaativia erityislapsia, koti ja koko elämä oli yhtä kaaosta. En saanut otetta mistään, tuntui, että elämä vie minua kovaa vauhtia eteenpäin ilman, että pystyin hallitsemaan sitä mitenkään. Suoritin työtä, äitiyttä ja elämää kovalla vauhdilla. Olin vajonnut syvään kuoppaan josta ei ollut ulospääsyä.

Ymmärsin, että on pakko pysähtyä. En vain tiennyt miten. Elämäni oli mennyt moneen solmuun, enkä tiennyt, mistä lähteä purkamaan niitä auki. Minulta puuttui päämäärä, rohkeus, itsekunnioitus ja itsearvostus. Tunsin oloni riittämättömäksi ystävänä, äitinä, työntekijänä, jopa seurustelukumppanina.

Tiedätkö sen olotilan, jossa sanot itsellesi: “Minä teen vielä tämän ja sitten lopetan”? Se on se olotila joka tulee hetki ennen loppuun palamista. Ollessani toistamiseen sairaslomalla alkuvuodesta 2014, kysyin itseltäni:

”Näinkö haluan elämäni elää? Tätäkö elämäni on seuraavat 30 vuotta ennen kuin pääsen eläkkeelle? Jos olen 35-vuotiaana jo näin loppu, missä kunnossa olen 65-vuotiaana?”

Olin taistellut 11 vuotta elämää vastaan, ja nyt oli aika katsoa elämää uusin silmin. Päätin, että minulla on oikeus, vastuu ja halu tehdä elämästäni sellainen kuin itse haluan.

Päätös kuunnella itseäni on ollut yksi parhaista. Vaikka matka tuosta päätöksestä on ollut pitkä ja osittain raskaskin, tiedän minkä asian vuoksi matkaa teen.

Tuosta päätöksestä alkoi minun unelmavuoteni.