Epäuskoontulon tai uskoontulon selittämisten turhuudesta

Sirpa Okulov kirjoitti Ristisanoja-blogissaan, että ”Individualismi selittää myös lännen maallistumista ja kirkosta eroamista. Ihminen tahtoo itse luoda totuutensa ja uskontonsa. Television keskusteluohjelmassa yrittäjä, näyttelijä ja pappi Johannes Lahtela suomensi termin minä, minä, minä-ajatteluksi. Johannes Lahtelalle kävi toisin. Häntä alkoi kiehtoa yhteisöllisyys.”

( https://blogit.savonsanomat.fi/ristisanoja/yksilokeskeisyys-jalustalla/ )

Arvioimatta muuten blogin ajatusten paikkansapitävyyttä kysyn kirjoittajalta ja muilta saman mielisiltä uskon ihmisiltä, että onko heidän mieleensä koskaan juolahtanut, että ihminen voi erota kirkosta ihan vain sen takia, että ei usko jumalien olemassaoloon? On tietysti kiva selittää vastakkaiset mielipiteet väittämällä niitä esittäjän negatiivisten ominaisuuksien tuotoksiksi, mutta ei ateismi tee ihmistä itsekeskeiseksi ja yhteisöllisyyttä kaihtavaksi. Eivätkä kristillisestä kirkosta eronneet luo omia totuuksiaan ja omia uskontojaan, vaan omaksuvat ajatuksia, jotka ovat varsin yleisiä ihmisten keskuudessa. Jos ei Suomessa, niin sitten jossain muualla maailmassa.

Uskonnottomuuden valitsevakaan ei luo pelkästään omaan totuuttaan tai keksi mitään uutta omintakeista. Kirkosta eronneista ei toki aina tiedä, miksi he eroavat. Suurimmalla osalla ei liene mitään ideologista syytä eivätkä he ehkä muuta uskonnollisia käsityksiään mitenkään. Tuskin vaikkapa Päivi Räsäsen mielipiteitten takia eronneet luopuivat uskostaan, jos heillä sellainen sattui olemaan. Mutta eivät he myöskään välttämättä ole näitä minä-minä-ajattelijoita tai häikäilemättömiä individualisteja. Saattaa olla jopa, että ihan päinvastoin.

Jos ihmisiltä kysytään se varsinainen ideologinen ydinkysymys ”miksi uskot/et usko Jumalaan?”, kuullaan pitkät litaniat erilaisia perusteluita. Ne ovat keksittyjä selityksiä, joilla asenne yritetään osoittaa järkeväksi ja ainoaksi oikeaksi.

Olen itse tavallisesta suomalaisesta pienviljelijä-työläisperheestä, jossa kaikki kuuluimme kirkkoon. Äiti varsinkin oli hartaasti Jumalaan uskova. Joten lapsena sain tavallista suomalaista, joskaan en kovin kiihkomielistä, uskonnollista kasvatusta. Joskus lukiota käydessäni uskoni Jumalaan sitten katosi. Se vain häipyi kuin tuhka tuuleen.

Minulla on epämääräinen muistikuva siitä, että Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen lukeminen antoi alkusysäyksen siihen, että yleensä aloin ateismia tarkemmin ajatella. Koska muistan kirjasta vain kohtauksen, jossa nainen likisti rintansa yhteen ja antoi miehen sen muodostamasta maljasta viiniä juoda, tarkempi epäuskoontuloni analyysi jää vajaaksi. Joten jos tämä rintojen likistämis-selitys ei kelpaa, minulla ei ole, toisin kuin monilla oppineilla ateistikirjoittajilla, antaa mitään selitystä uskosta luopumiselleni tyyliin ”opiskelin tieteitä ja tajusin, että se ei anna jumalauskolle mitään tukea.” Tämä väite on sinänsä pätevä, mutta sen rooli on vahvistaa jälkikäteen asennetta, johon aivoni päätyivät tietoisuuteni taustalla minulta mitään kysymättä.

Enkä usko, että uskovatkaan tietävät, miksi uskovat. He vain uskovat ja sen syiksi selityksiä sepittävät.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    mukava lueskella itseään älykkäämpien pohdintoja
    – luin ristisanoja -pohdinnan, mukava sekin mutta ehkä ei palstan paras, ehkä perustelukin tai teema hieman ontuu

    – pohdit myös ..”että ihminen voi erota kirkosta…” niin … varmasti voi liittyäkin monin perustein
    mutta
    – olen havainnut yksityishenkilönä vuosikymmenten varrella sen, että kun ihmiselle kertyy ongelmia tai liikakuormaa, (yli 40 vuotta sitten armeijassa puhuttiin v-käyrän noususta), hän voi purkaa paineitaan varsin monin tavoin, mutta ainoita mistä hän voi itse protestinaan päättää, on erota kirkosta, ja toinen ammattiliitosta. Ensin hän erottaa itsensä kirkosta – vaikka syypäänä ovat muut tekijät. (havaintoni ovat epätieteellistä tutkimusta, mutta ehkä lähempänä kuin ristisanat äsken, tai lisäys Uskomattomuuksiin)

    – totta on sekin, että ihmisarvo ja ihmiskäsitys sinänsä on esimerkiksi antiikin ja kristinuskon ajoista kehittynyt, ikään kuin lisääntynyt. Tarkoitan että antiikin ihmiskäsitys ilmenee sankarirunoissa kuolla joukkosi eessä ja eestä, kun nykyisin ihanteet ovat todella yksilöllisiä, ihmisellä on arvo erityisesti yksilönä, aiemmin kaupunkina ja aatteena.

    – Waltari sanoo Johannes Angelos -teoksessaan taistelussa Konstanttinopolista jokseenkin, että (uskon) epäilyvaiheessa usko on vahvimmillaan – että epäile Sinä vain. se tekee hyvää

  • Tauno Puolitaival

    Suomalaiset eivät ole liittyneet kirkkoon siksi, että ovat tulleet uskoon, vaan heidät on lapsina liitetty siihen ja kasvatettu “uskoon.” He eivät pysy kirkon jäseninä uskonnollisideologisista syistä, vaan varmaan enemmän näistä yhteisöllisistä syistä. Joten kun he eroavat siitä, syyt eivät myöskään ole uskonnollisia, vaan jotain muuta. Luultavasti varsin harva yksilö eroaa siksi, että on menettänyt uskonsa. Heillä ei edes ole mitään kovin vahvaa kristillistä identiteettiä, josta luopua.

  • Eino J. (maallikkona)

    Tottahan luterilaisuus on kulttuuripiirteen kaltainen, että siihen synnytään kuten länsimaiseen kulttuuriin tai markkinatalouteen, siis ollaan täällä väkisinkin sen sisällä. Jos tahtoisi pois, ei oikein pääse globaalin kauppajärjestelmän ulkopuolelle, ellei erakoidu omalle saarelleen, ja suolaa ja jauhoja olisi silti ostettava. Sama se on uskonnoissakin, vapaaksi ei niistä pääse, korkeintaan tiukempaan systeemiin kuin entinen – ja markkinatalous sekä raha ovat nekin uskon asioita, ja tiedekin paljolti, koska lepotilaa ei niissäkään ole, kaikki kehittyvät jatkuvasti – hyvää tekevä rakkauden uskonto on maailman kielteisyydessä varmasti lohdullinen matkatoveri – ja ainakin tieto siitä että sellaisia on maailmassa olemassa, ehkä jopa auttava naapuri.

  • plokkariukki

    Nuorena pojan kolleina pohdittiin ihan joukolla sellaistakin, kannattaisiko uskoa. Oltiin kotoisin kylältä, jonka papit kiersivät paikkana jossa oli “jumalaton meininki”. Päätelmämme oli: Tuskin uskomalla mitään menettää, mutta saada voi paljonkin. Aikuisena joskus aseen piippuun tuijottaessani, kun minut kavereineni uhattiin tappaa, kävi mielessäni rukous: Jos ja kun Herra olet olemassa, voisitko vähän jelpata. Joku jelppasi, tiedä sitten kuka, minä luulen tietäväni. En tuputa mutta kerron, jos kysytään. Muitakin “sattumuksia” elämääni mahtuu, niille minulla on helppo selitys, mutta ne eivät kaikille kelpaa, valitettavasti.

  • Eino J. (maallikkona)

    matemaatikko ja muutenkin nero Pascal todisti matemaattisesti, että uskoa kannattaa. Todistelu perustui äärettömyyskäsitykseen, ja pienimmilläänkin se oli ½ kertaa ääretön, eli ääretön.

  • Tauno Puolitaival

    En tiedä, mistä Eino J. sai tuon Pascalin matemaattisen todistuksen. Pascalin vaaka tarkoittaa sitä, miten Pascal väitti, että Jumalaan kannattaa uskoa. Uskova saa iänkaikkisen elämän, ateisti iänkaikkisen piinan, jos Jumala on. Jos ei, niin kumpikaan ei voita mitään. Tämä ajatus edellyttää, että myös helvetti ja taivas on otettava tosissaan. Muslimin näkövinkkelistä kannattaa uskoa Allahiin, kristityn käy kehnosti jne. Pascalin vaaka ei sinänsä mitenkään pyri todistamaan Jumalan olemassaoloa. Ja jos ei usko, niin ei usko ja sillä siisti. Ihminen ei voi päättää tuosta vaan, että uskonpa nyt sittenkin.

Jätä kommentti

*