Antiikin skeptikot väittivät, että emme voi tietää mistään mitään varmaa. Nerokkain heistä päätteli, että emme voi edes tietää, että emme voi tietää mistään mitään varmaa. Voimme jatkaa ketjua toteamalla, että emme voi tietää sitä, että emme voi tietää sitä, että emme voi tietää…. Skeptisyys vie lopulta mahdottomuuksiin. Joihinkin uskomuksiin on luotettava ja niiden mukaisesti toimittava, ainakin kunnes väärä uskomus tappaa.

Nykyajan aivotutkimuksen tulokset olisivat herättäneet skeptikkofilosofeissa suurta riemua. Tutkijat kertovat meille, että emme koe reaalimaailmaa sinänsä, vaan aivojen siitä luoman version. Aivoissamme on ulkoisista objekteista synnynnäisiä tai kokemusten kautta luotuja abstrakteja malleja. Kun aistihavainnot kertovat, että ympäristössämme on jotain niistä muistuttava esine, aivojemme neuronijoukkojen prosessit alkavat alitajuisesti käydä läpi havaintoja ja malleja vertailevia luuppeja. Niissä todellisuutta verrataan malliin, sitä korjataan, verrataan, korjataan …kunnes se on riittävän hyvä. Sen ei tarvitse sataprosenttisesti vastata todellisuutta eikä se sitä ikinä vastaakaan. Liekö tämä sitä iterointia?

Skeptikkojen iloksi englanniksi kirjoittavat tutkijat käyttävät illusion-sanaa tätä kuvatessaan. He kertovat, että emme koe maailmaa sinänsä, vaan aivojen luoman illuusion siitä.

Aivomme ymmärtävät fyysistä maailmaa periaattein, joista syntyvää kokonaisuutta kutsutaan joskus kansanfysiikaksi. Tärkein sen ominaisuuksista lienee syiden ja seurausten näkeminen maailman tapahtumissa. Muita ennustamisen apuja on esimerkiksi se, että oletamme kevyemmän paikallaan olevan kiinteän esineen lähtevän liikkeelle, kun raskaampi liikkuva kiinteä esine koskettaa sitä. Tämän tyyppiset näkemykset ovat synnynnäisiä kykyjä, joita tarkennetaan sitten fysiikan opein. Kvanttifysiikan ymmärtämiseen ne eivät riitä.

Fyysisen maailman olioitten lisäksi ympäristöissämme hyörii eläinten ja ihmisten aivoja. Niiden tuotokset muodostavat henkisen maailman, jonka ymmärtämisen hoitavat ymmärrykseemme sitä varten kehittyneet koneistot.

Aivotutkijat kertovat meille, että emme koe toisten ihmisten mieliä sellaisinaan, vaan niiden mallit. Ne ovat yleensä riittävän oikeita, mutta aina osittain vääriä. Skeptikkojen rajattomaksi riemuksi tiedemiehet väittävät, että sama pätee tapaan, jolla ymmärrämme omien aivojemme tuotokset. Lohtua tuottaa tosiasia (ellet rahasta väittämällä olevasi ajatusten lukija), että ymmärrämme omat mielemme vähän paremmin sentään kuin toisten mielet. Meillä kun on suorempi yhteys ne tuottaviin aivojen prosesseihin. Mutta silti vain osa niiden tekosista päätyy tietoisuutemme tiedoksi ja suurin osa jää salaisuudeksi.

Fyysisten esineitten käytöstä ennustava aivolaitteisto ei riitä elollisen käsittelemiseen. Sitä varten on sosiaalisia havaintoja tekevät neuronien systeemit. Jos näet ison kiven vierivän rinnettä alas, voit luottaa siihen, että se ei käänny takaisin. Jos teet saman oletuksen leijonasta, sinun voi käydä huonosti.

Mekaanisen syyn ja seurauksen kokeminen saa lisäväriä siitä, että tiedämme toisilla eläimillä olevan haluja, tunteita ja aikomuksia, jotka arvaamalla pystymme ennustamaan niiden tekoja. Ihmisten mielissä nämä tapahtumien kokemisen tavat menevät herttaisesti sekaisin niin, että liitämme erilaisia tarkoituksia ja haluja myös luonnon ilmiöiden selittämisiin.

Ihminen on sosiaalinen olento, jonka tärkein kyky on tulla toimeen muiden ihmisten kanssa. Näemme esimerkiksi toisen kasvojen ilmeistä, että tämä kokee surua. Omien kasvojemme lihakset alkavat automaattisesti matkia toisen ilmeitä, mikä puolestaan synnyttää omaan mieleemme vastaavan tunnetilan. (Näin väittää Marco Iacoboni kirjassaan Ihmisen peilaus.) Tätä kutsutaan empatiaksi. Sen merkitys moraalin synnyssä on paljon oleellisempi kuin pyhien kirjojen suositeltavien tai kiellettyjen tekojen luettelot.

Liitämme eläviin olentoihin ominaisuuksia, jotka ovat ajattomia. Niiden ei myöskään ajatella sjjaitsevan jossain täsmällisessä paikassa avaruudessa. Kuvittelemme tosin oman minämme kalloomme jonnekin silmien takaiseen tilaan. Joskus tunnemme, että se irtoaa kehostamme ja liihottelee sängyn yläpuolella, mutta kumma kyllä aika harvoin sen alla.

Näitä henkisiä olioita kutsutaan sieluiksi tai hengiksi. Ne voi kuvitella kuolemattomiksi eikä niiden tarvitse ajatella olevan olla jossain paikassa johonkin aikaan. Aivojen sosiaalinen koneisto synnyttää näin aaveita, enkeleitä, demoneita sun muita sekoittamalla fyysisiä ja henkisiä ominaisuuksia paketeiksi, jotka ihmisen mieli uskoo mahdollisiksi. Mutta ne ovat vain ihmisen sosiaalisia tarkoitusperiä varten syntyneiden havaintosysteemien sivutuotteinaan luomia illuusioita. Ne ovat korkeamman asteen illuusioita kuin mitä ovat konkreettisista esineistä luodut mallit. Olisivatko ne sitten illuusioitten luomia illuusioita? Tai illuusioitten luomien illuusioitten luomien illuusioitten luomien…aina äärimmäisiin henkisiin sfääreihin saakka.