(Jutussa on käytetty lähteenä kirjaa Lindsay, James A.. Everybody Is Wrong About God)

Kun minä juttelen tuttavieni kanssa uskonnosta ja kerron, että mielestäni Jumalaa ei ole olemassa, monet suuttuvat tai ainakin osoittavat ärtymystä. Jos he inttävät minulle, että on Hän, minä taas en koe minkäänlaista negatiivista tunnereaktiota.

Minulle kysymys on tieteellinen ja älyllinen pulma. Mielipiteitäni sanotaan jyrkiksi.  Minusta se on verrattavissa siihen, että joku väittää yksi plus yhden olevan kolme ja syyttää minua niuhottajaksi, kun en suostu vastausta hyväksymään.  Asiasta voi olla vain kahta mieltä. Yhtä jyrkkiä kantoja molemmat.

Suurin osa niistä ihmisistä, joilla ei ole uskontoa, on kasvatettu uskomaan Jumalaan. Yksi tekijä tässä epäsymmetrisessä suhtautumisessa on se, että jos nuorena omaksuu uskomuksia ja aikuisena hylkää ne, pystyy intohimottomammin hyväksymään omastaan eriävän mielipiteen asiasta.

Teistin suhtautuminen kantaansa on tunneperäisempi kuin uskonnottoman. Tällä ei ole edes mielikuvitusoliota, jonka puolesta suuttua. Kun Jumalaa pitää henkilönä, hänen puolestaan sotiminen tuntuu vähän siltä kuin isäänsä puolustaisi. Veren vuodattaminenkin alkaa lopulta tuntua oikeutetulta.

Jumalaan uskominen tuntuu olevan ihmisen luonnollinen taipumus. Kun uskonnon oppii, siitä irti pyristely on sitten käymistä näitä psykologisia taipumuksia vastaan.

Psykiatri J. Anderson Thomson Jr. on selittänyt asiaa kirjassa Why We Believe in God(s) (Miksi uskomme jumaliin) toteamalla, että uskonto syntyy samoista mielten ja aivojen sosiaalisista mekanismeista, joita käytämme navigoidessamme meitä ympäröivässä ihmismeressä. Nämä sopeutumat syntyivät ratkaisemaan erityisiä sosiaalisia ja ihmissuhteisiin liittyviä pulmia kun ihmisyys kehittyi. Uskonnolliset uskomukset ovat oleellisia inhimillisiä sosiaalisia selviytymiskäsitteitä pienin vaihteluin.

Thomson jatkaa selittämällä, miten ihmisillä on kyky luoda ja pitää monimutkaista kanssakäymistä näkymättömien toisten (pomon, kihlatun, ystävän) kanssa mielissään. Se ei ole paikasta riippuvaa ja voi yltää menneeseen ja tulevaan. Tämä mielikuvitusseurustelu näkymättömien kanssa on luonnollinen ominaisuutemme, jonka laajentaminen todellisista tutuista ihmisistä kuviteltuihin olentoihin mahdollistaa uskonnot.

Tieteellisen todellisuuskäsityksen ylivoima alkaa olla länsimaitten ihmisille selvää. Meillä luterilaiset kirkonhenkilöt hyväksyvät yleisesti tuon ja julistavat tehtäväkseen pitää huolta moraalista. Uskonto luo moraalisen yhteisön, joka kokoaa yhteen samalla tavalla hyvään ja pahaan suhtautuvia ihmisiä. Lindsay sanoo, että Jumala ei ole tällöin enää varsinaisesti olento, vaan ihmisen ydinarvojen symboli. Niin että kun julistaa uskovalle, että ei usko Jumalaan, tämä mielessään, varsinaisesti sitä tiedostamatta, ajattelee, että ”tuo pirulainen ajattelee, että sitä saa varastaa, tappaa ja naida vierasta naista/miestä mielin määrin. Se saattaa jopa hyväksyä homoliitot?!” Kun selittää suuttumisensa sillä, että mokoma lurjus kielsi Jumalan, säästyy vaivalta ottaa selvää, mitkä moraaliset synnit täsmälleen ottaen kohdetta raskauttavat. Tuomion perustelu myös oikeudessa on huomattavasti selvempi ja yksinkertaisempi.

Ihmekö siis, että ateisti-sanalla on negatiivinen sävy.