Maksimaalista optimismia

Maksimaalista optimismia

Keskiajan todellisuuskäsitys kuvasi sulkeutuneen sisäkkäisten pallonkuorten rajaaman kosmoksen, jonka keskus Maa oli. Jumala oli kaiken alku ja loppu. Ihmisten tarkoitus pelastua Jumalan luo, minkä jälkeen kosmos muuttui tarpeettomaksi ja katosi. Vain yliluonnollinen maailma jäi jäljelle. Se oli täysin keksitty oma universuminsa, jonka olemassaolon haastaminen estetään edelleen väittämällä, että se on tieteen ulottumattomissa.

Tieteellinen todellisuuskäsitys kuulostaa sitten ihan muulta. Sen pitäisi oleman vankka varmasti tiedettyihin faktoihin nojaavaa kuvausta siitä, millaista maailmanmeno todella on. Kari Enqvist sanoi eräässä esitelmässään, että ”se nojaa tieteelliseen tietoon, mutta maailmankuvaksi sen tekee vasta uskomusten joukko, jolle se on pystytetty. Tieteellinen maailmankuva ei ole jotakin, joka on osoitettu oikeaksi. Se on pikemmin hahmotelma mahdolliseksi todellisuudeksi.” Senkin rakenne-elementteinä on uskomusten joukko? Siis niistä ei olekaan päästy eroon?

Perimmäinen todellisuus on jotain, jonka tietäminen on tieteenkin perimmäinen tarkoitus. Sen olemassaoloa pidetään varmana vähän samaan tyyliin kuin vävy on olemassa määrittelyn ”vävy on tyttären aviomies” perusteella. En tiedä, onko sitä pätevästi määritelty lopulta mitenkään. Uskontojen edustajat ovat kautta aikojen samaistaneet sen Jumalaan. Buddhalaista mietiskelyä harjoittavat väittävät kokevansa sen, kun ovat riittävän pitkään olleet ajattelematta mitään.( Siitä seuraa se uskontojen kannalta kiva päätelmä, että paras mahdollisuus päästä sinne on kuolla.) He välttävät selitykset siitä kertoessaan sanoen, että kas, se on sanojen ulottumattomissa. Jos heistä saa puristettua irti jotain, sitäkin on mahdoton ymmärtää. Ainoa mahdollisuus siihen on päästä itse samaan nirvanan tilaan. Eivätkä nekään kokemukset ole puhdasta perimmäisyyttä, vaan aivojen luomaa kuvaa jostain. Kun tietoinen ajattelu vaimenee, kuulee paremmin, mitä alitajunta höpöttää.

Luonnontieteitten tulosten väitetään olevan perusteellisesti kokeellisesti testattuja ja mahdollisimman pitkälle varmistettuja. Jim Baggott on kirjassaan Farewell to Reality (Hyvästijättö todellisuudelle) esittänyt, miten fysiikan pisimmälle viety teoretisointi nykyisin on ”fairytale” fysiikkaa. Se on lähes täysin kokeellisen varmistuksen ulkopuolella niin, että sitä voi jo pitää satujen kertomisena. Nämä sadut puhtaimmillaan kerrotaan matematiikan avulla, mikä estää maallikkoa ymmärtämästä niitä. Teoreetikoitten on käytettävä selityksissään sanoja ja näin he kansoittavat fysiikkansa säikeillä, braaneilla ja muilla kummajaisilla.

Baggottin mielestä käsite todellisuus on jo metafysiikkaa ja tieteen ulottumattomissa.  Tietomme perimmäisen todellisuuden otuksista on epäsuoraa siinä mielessä, että koemme vain niiden tieteellisten keinojen saavutettavissamme olevat ilmentymät. Tieteen ulottuvilla on vain empiirinen todellisuus, ei se perimmäinen. Uskontojen ulottuvilla ei ole kumpikaan.

Kun puhumme fysiikan tuntemista hiukkasista, käytämme niistä nimiä, joille on aivoissamme abstraktit vastineet. Nämä abstraktiot ovat luomuksia, jotka aivojen neuronien prosessit ovat kehittäneet toisista neuronien joukkojen kantamista uskomusjärjestelmän abstraktioista. Siis puhtaasti aivojen ajattelua, siellä luuraavien opittujen ja synnynnäisten henkiolioiden varassa tapahtuvaa loogista tarinointia? No ei nyt ihan samassa mielessä kuin uskonnolliset oliot. Elektronin abstraktio nojaa toki melkoiseen määrään koemateriaalia, joten sen väitetyt ominaisuudet eivät ole tuulesta temmattuja. Se on jossain mielessä olemassa, vaikka voi olla, että se ei ole aineen perushiukkanen.  Kun sanomme, että aine koostuu atomeista, se on totta ja ei ole totta. Aine koostuu atomeista, atomi koostuu ytimestä ja elektroneista, ydin puolestaan protoneista ja neutroneista, jotka puolestaan koostuvat kvarkeista, jotka koostuvat sitten herra ties mistä. Joten aine koostuu… herra ties mistä?

Tieteitten tulosten pohjalta luotu maailmankuva on aina väliaikainen versio, jota on muutettava koko ajan vastaamaan uusia teorioita. Tietoa kuten kosmostakaan ei voi rajata keskiajan tapaan turvallisten pallokuorten sisälle väittäen, että kaikki on jo selvää. Maa on jossain loputtoman avaruuden uumenissa. Ei voi sanoa, että keskellä tai reunalla eikä tiedetä, onko avaruus ääretön vai ei. Maailmanloppu ihmisille tulee Auringon laajenemisen myötä joskus parin miljardin vuoden kuluttua, jos emme sitä ennen muuta toiseen aurinkokuntaan. Vielä varmempaa olisi muuttaa toiseen nuorempaan universumiin.

Todellisuuskäsityksen pitäisi sisältää myös moraaliset asiat. Siis miten elää hyvää elämää. Uskontojen edustajat väittävät, että he tietävät varmasti, mikä on oikein ja mikä väärin, koska heidän Jumalansa sen heille kertoo. Kristittyjen Jahve on monessa asiassa eri mieltä kuin muslimien Allah, joten se siitä. Eivät he tiedä sen paremmin kuin tiedemiehetkään.

Se on yksinkertaisesti niin, että vääryys ja oikeudenmukaisuus ovat ihmisten luomia ja heidän yhteiskuntiensa ylläpitämiä käsitteitä. Ne eivät ole täysin mielivaltaisia, vaan ne perustuvat evoluution luomiin ihmisluonteen ominaisuuksiin, mm. tunteisiin. YK:n ihmisoikeuksien julistuksen kaltainen kokoelma kelpaa paremmin nykyihmisen moraalin ohjenuoraksi  kuin ne kymmenet  käskyt, joita uskonnot pyhinä pitävät.

Kaikki maailmankuvat, jotka laaditaan tieteen tämänhetkisen tiedon perusteella, ovat vääriä. Vaikka kaikki yksittäiset faktat ovat tosia, kokonaisuus vaatii metafyysisten uskomusten soveltamista. Samoista tosiasioista voi kehittää erilaisia sommitelmia eikä niistä voi tietää, onko toinen oikeampi kuin toinen. Rakenneainekset ovat empiirisen tieteen tuloksia ja ainakin jossain määrin yhteneviä ulkoisen todellisuuden kanssa. Siis eivät ihan pelkkiä aivojen tuotoksia. Aivot puolestaan ovat kehittyneet vuorovaikutuksessa universumin fysiikan ja Maan pinnan olosuhteitten kanssa. Kokemus kertoo, että niiden tuottamat maailmassa toimimiseen tarvittavat ulkoisesta todellisuudesta tietävät faktat ovat ainakin riittävän oikeita.

Tieteeseen perustuvat todellisuuskäsitykset eivät koskaan saavuta täydellisyyttä. Ihmiskunnan henkisen kehityksen näkökulmasta tämä on maksimaalista optimismia.

Henkisiin asioihin liittyvät uskomukset ovat täysin eri asia. Mitä ylemmäs abstraktioitten maailmassa nousemme, sitä epävarmemmiksi uskomuksemme tulevat. Uskontojen maailmankuvissa on käynyt juuri näin. Niiden esittämät uskomukset ovat usein täysin kokeellisen testausten ulkopuolella. Monet niiden esittämistä ulkoista maailmaa koskevista väitteistä on ajat sitten osoitettu varmasti vääriksi. Mutta ihmiset pystyvät uskomaan mihin tahansa ja jättämään tarpeen vaatiessa täysin huomiotta ristiriitaiset tosiasiat. Se takaa, että tieteen kehitys ei uskontoja koskaan nujerra.

Tämä näkemys on puolestaan uskontojen kannalta maksimaalista optimismia.

Kommentit

  • Matti Muukkonen

    Uskomuksissa ja uskomisissa on ihmispopulaatiolla valtavasti valinnanvaraa. maailmamme on täynnä osatotuuksia jotka muuttuvat kokoajan tieteen edistymisen myötä. Löytyyköhän sitä perimmäistä totuutta ennenkuin ihminen tekee maapallon ihmispopulaatiolle elinkelvottomaksi?

Jätä kommentti

*