Profeetta Ehrnrooth

Jari Ehrnrooth on kirjoillaan Toivon tarkoitus ja Hyvintoimintayhteiskunta saanut runsaasti julkisuutta lähinnä kai Helsingin sanomissa viime ja tänä vuonna olleitten juttujen perusteella. Hän on uskontoon suuntautuva filosofi, joka pitää pahana sitä, että hyvinvointi ja onnellisuuden tavoittelu ovat ihmisten korkein hyvä, johon poliitikkojen ponnistelut suuntaavat.

Ehrnroothin väite on siis se, että vaikka meillä Suomessa lähes kaikilla on taloudelliset mahdollisuudet hyvän elämän viettämiseen, se ei riitä tämän päämäärän saavuttamiseksi. Hyvä toimeentulo tai hyvät sosiaaliset palvelut eivät voi olla hyvinvointiyhteiskunnan päämääriä, ne ovat vain sen edellytyksiä. Hän väittää, että ”Ateistinen materialismi johtaa siihen, että edellytyksistä tulee päämääriä. Tällaisessa näkemyksessä ihminen ei ole olemassa mitään muuta kuin omaa ja toisten ihmisten hyvää elämää varten.”

Ehrnrooth todistelee väitteitään kertomalla, miten lisääntynyt alkoholin kulutus, rikollisuus, liikalihavuus ja koko ajan lisääntyvät sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin käytetyt menot puhuvat kansakunnan pahoinvoinnista. Esimerkiksi se, että meillä on varaa ostaa yhä enemmän viinaa ja autoja, on hyvinvointia, joka armotta lisääntyvien kuolemien kautta tuottaa pahoinvointia, todistaa toki siitä, että pelkkä taloudellinen hyvinvointi ei onnellista elämää takaa.

Syyllinen on siis ateistinen materialismi? Ehnrooth kertoo, miten ihmiset yhä enemmän etsivät vain nautintoja, joita kulutusyhteiskunta tarjoaa. Kirjat ja elokuvat käyttävät hyväkseen ihmisen alkukantaisia viettejä ja pursuvat väkivaltaa, seksiä ja romanttista rakkautta. Internetin ja älypuhelinten välityksellä lapset ja nuoret sidotaan tähän nopeaa ja halpaa tyydytytystä tuottavaan ajanvietteeseen niin, että he pysyvästi jäävät näitten tarjoamalle henkiselle tasolle.

Minä käsitän materialismin tarkoittavan todellisuuskäsitystä, jonka mukaan maailman perusaines on materiaa eikä mitään henkistä erillistä ainesta ole. Se, mitä sieluksi kutsutaan, syntyy tämän materian prosessien kautta. Käsittääkseni myös uskonnollinen ihminen voi olla tällainen materialisti, joten on sekä teistisiä että ateistisia materialisteja. Väite, että ateistinen materialismi johtaa siihen, että ”edellytyksistä tulee päämääriä”, kuulostaa lähinnä filosofin hairahtumisesta filosofoimisessaan tarpeettomaan yliyrittämiseen.  Sekä materiaalinen että henkinen mammonan palvonta on taatusti enemmän kapitalistisen talousjärjestelmän mekanismeista johtuvaa kuin filosofisten tai uskonnollisten ideologioitten aikaansaannosta.

Mikä siis avuksi? Ehrnrooth käsittää Jumalan Absoluuttina, josta ei voi sanoa mitään. Se ei estä häntä tietämästä, että Hän on istuttanut meihin kaikkiin moraalilain. Ovat myös olemassa Hänestä lähtevät ja meistä riippumattomat hyvyys, kauneus ja totuus, joihin meidän pitäisi pyrkiä. Mutta koska Absoluutti on käsittämätön, joudumme itse miettimään, mitä niillä tarkoitetaan? Joten ettei vain ainakin käytännössä niiden sisällöt synny ihmisluonnosta itsestään?

Ehrnrooth väittää hyvinvoinnin taloudellista edellytyksistä, että ”Jumalakeskeinen kulttuuri kovalla koolla piti tätä vain perustana, josta käsin ihminen koetti kehittyä Jumalan tahdon mukaiseksi moraaliseksi eläjäksi ja toimijaksi. Ja näin minä sen juuri ajattelen: kulttuurievoluution tarkoitus on ihmisen ja Jumalan liiton toteuttaminen siten, että sen tarkoitus täyttyy. Se on mahdollista vain, jos ihminen – ihmiskunta – kehittyy moraalisesti uudelle tasolle. Eikä se voi onnistua vain yhteiskuntaa järjestelemällä. Itse ihmisen on muututtava.”

Ehrnroothin tavoite on uskonnollista utopiaa, joka on mahdoton toteuttaa. Se, mikä onnistuu askeettiselle älykölle, ei onnistu tavalliselle kansalaiselle. Tämä tyytyy mieluummin älypuhelimeensa ja bemariinsa kuin yrittää saavuttaa moraalisen ylevyyden. Kaiken lisäksi ne ovat huomattavasi helpompia tavoitteita. Tämäkään asenne ei estä elämästä ainakin fyysisesti jos ei myös henkisesti hyvää elämää, jossa liikalihavuuden ja alkoholismin kaltaiset haitat loistavat poissaolollaan. Vaikka olisi moraalisesti vain taviksen tasolla siinä mielessä, että ei mihinkään jumalisiin sfääreihin pyri.

Periaatteessa on totta, että jos ihmiset saataisiin elämään Ehrnroothin toivomalla tavalla (vapaaehtoisesti!!), niin hyvinvoinnin laatu kohenisi. Mutta käytännössä se on mahdotonta, joten turha siitä on poliitikkoja syyttää. Mitä muuta he voivat kuin yrittää parantaa yhteiskunnan taloudellisia edellytyksiä? Päivi Räsäsen voi toki ajatella pyrkivän uskonnollistenkin päämäärien suuntaan, mutta tuskin Ehnroothkaan ajattelee hänen siinä onnistuneen.

Ja jos jotenkin ihmeen kaupalla filosofin suosittamalla tavalla hyvinvointiyhteiskunnan vaivoista edes osa saataisiin tukahdutettua, ainakin minä toteaisin perin happamasti, että väärin sammutettu.

PS1. Olen lukenut Ehrnroothin kirjan Toivon tarkoitus. Uusimmassa kirjassaan Hyvintoimintayhteiskunta hän Helsingin Sanomien jutun (18.8.2016) perusteella esittää maallisia keinojakin tavoitteisiin pyrkimiseen. En tiedä niistä muuta, kuin mitä HS:n jutussa kerrottiin.

PS2. Kyllä Jussi Kuosmanen voi pitää itseään Ehnroothia viisaampana.

Jätä kommentti

*