Ruma mutta söpö eli miten minut sipilöitiin

 

Eläkkeelläolijan tärkein yhteiskunnallinen tehtävä on auttaa työssäkäyvää jälkipolvea käymään työssä pitämällä tarpeen vaatiessa huolta jälkipolven jälkipolven viihtyvyydestä. Mummot hoitavat mielellään ihan niitä pieniä. Mutta kun näillä alkaa olla ikää riittävästi, vastuu ajankulumisesta pakkaa siirtymään ukeille. Mummot pesevät astioita ja vaatteita, valmistavat ruokaa, siivoavat ja tekevät kaikkia näitä vähäpätöisempiä töitä ukkien joutuessa epätoivoisesti vaikka hyppimään trampoliinilla tai uimaan kylmissä vesissä.

Tuommoisen kuusi-seitsemänvuotiaan hyppimis- tai uimisinto on kyltymätön. Neljä tuntia kauniina kesäpäivänä ei riitä mihinkään, varsinkin jos trampoliini on vesitrampoliini ja välillä voi lekotella paljussa, jossa on lämmintä vettä. Lasten motivointikeinot ovat myös pettämättömät. Kun seitsemänvuotias tyttärentyttäreni houkutteli minua uimaan, hän sanoi, että ”koska sinulla tuota elämää on enää niin vähän jäljellä, sinun täytyy nauttia siitä!” Jos ei tuon jälkeen veteen riennä, niin ei sitten koskaan.

Jotta tämän hevosenleikin kestäisi, joutuu turvautumaan viekkauteen. Kun minun piti hyppiä viisivuotiaan tytön kanssa trampoliinilla, keksimme leikin, jossa minä olin vuorenpeikko, jolla on kivi hännän päässä. Vuorenpeikon tuli olla äärimmäisen ruma, äärimmäisen ilkeä ja äärimmäisen laiska. Arvatkaa itse, kuka keksi viimeisen ominaisuuden.

Tyttö itse halusi olla vuorenkeiju. Hänelle ei riittänyt se, että keijut ovat jo ihan lähtökohtaisesti kauniita, vaan hän vaati saada olla normikeijua kauniimpi keiju. Tuo normikeiju-termin osaamisen alkuperä vähän ihmetytti. Lasten videovaranto käsittää ison liudan näistä liihottajista kertovaa fiktiota, varsinkin niitä, joissa keijuna on Barbien joku inkarnaatio. Joten jostain sieltä tytön käyttämä sanasto kummunnee.

Tyttö suostui vuorenpeikon piian rooliin, jos minä puolestani suostuin hyväksymään hänelle tämän normikeijun kauneuden ylittävän kauneuden. Lisäksi hänen piti saada käyttää korkokenkiä, vaikka niiden epäkäytännöllisyys vuorenpeikon ruuakseen haluamien rottien, sammalten ja ampiaisten keräämisessä kallioilla hypiskelemällä on ilmeinen. Kaulaan kelpaava hopeanvärinen kultaketju ei ehkä ole samassa mielessä epäkäytännöllinen.

Näitä blogeja kirjoittaessa täytyy pitää mielessä, että Savon Sanomat ei tätä tilaisuutta tarjoa vaatimatta, että ne sisältävät vakavaa asiaa. Niinpä tunnen velvollisuudekseni tarjota tässä myös poliittisesti jykevää sisältöä. Tarinaa itsessään ei tarvinnut keksiä, vaan se on suoraan elävästä elämästä. Sen kytkeminen politiikkaan analogian kautta vaati toki hieman ajattelua. Toivottavasti pihtisynnytyksen jäljet eivät kovin selvästi näy. Minä, joka äärilaiskana vuorenpeikkona makailin auringonpaisteessa keskellä mustaa trampoliinin pintaa, vastaan sitä yhteiskunnan osaa, joka vaatii hyvinvointinsa ylläpitämistä verovaroin. Tyttö, joka hyppi ympäri trampoliinia kyltymättömällä innolla rottia, sammalta ja ampiaisia keräämässä, symboloi sitä työssäkäyvien pienipalkkaisten naisten armeijaa, joka työskentelee kauppojen kassoilla ja sairaaloiden käytävillä. Ainakin jos jätetään pois tuo kyltymätön into, joka ainakin tällä hetkellä elänee pientä laskukautta. Tyttö jopa keksi välillä kysyä, että täytyykö piikojen aina kärsiä. Peikko tietysti vakuutti, että kyllä, se on näiden väistämätön kohtalo.

Sipilä käytti hallitusneuvotteluiden aikana termiä iterointi. Ratkaisut haetaan systemaattisesti pienillä tarkennuksilla. Vaikka toistamalla yhä uudelleen jotain vaihetta saadaan yhä tarkempi tulos ja kenties lopulta peräti lopullinen sellainen.

Lapset ihan luonnostaan osaavat tämän insinöörien pitkän koulutuksen tuloksena omaksuman hienouden. Sen osoitti tämä viisivuotiaskin hyvin vakuuttavasti.

Kun illalla keskustelin tytön kanssa, minä vaadin, että seuraavana päivänä roolijako muuttuu. Minä halusin täksi normikeijua kauniimmaksi keijuksi ja hän saisi olla ruma vuorenpeikko, jolla on kivi hännänpäässä. Tyttö ei tietenkään halunnut, joten hän lohdutteli minua sanomalla, että et sinä ole todellisuudessa ruma, sehän on vain kuvittelua. Hän erehtyi jopa sanomaan, että sinä olet kaunis, mutta älysi nopeasti, että tuon jälkeen minä entistä suuremmalla innolla alan vaatia osien vaihtoa. ( Mikään muu syy ei liene ajateltavissa?) Joten hän korjasi sanomalla, että no, vaikka sinä et olekaan kaunis, et sinä ole rumakaan.  Muutaman pienen tarkennuksen jälkeen hän päätyi tulokseen, että vaikka minä olisinkin ruma, ei siitä pidä välittää. Rumuus, kauneus ja söpöys kun on synnynnäistä.

Uskon nyt vakaasti, että vaikka olenkin ehkä ruma, olen silti söpö. Tyttö vakuutti, että on se mahdollista. Lisää tukea tälle saan E.T.-elokuvasta kumpuavista mielikuvista. Ja jotta analogia politiikkaan tulisi lukituksi, ehdotan, että sitä iteroinnin muotoa, joka johtaa huonoista alkuehdoista vielä huonompiin lopputuloksiin, aletaan kutsua sipilöinniksi. Mutta koska Sipilän pääministerikausi on vasta alussa, asiaa ei ole syytä päättää lopullisesti. Voihan olla, että vielä huonompi tulos on vasta välivaihe, josta päädytään lopulta jos ei kauniiseen niin ainakin rumaan mutta söpöön.

 

Jätä kommentti

*