Sielujen vaelluksesta

Edellisen blogini vastineessaan Eino J. arvioi, että sen aihe oli valittu Pulkkisen Suomalainen kansanusko-kirjan aiheiden huvittavimmasta päästä. Hän on ihan oikeassa. Helteen pehmittävät aivot tuottavat moisia tuloksia. Kunniakseni on sanottava, että en kirjoittanut vihreän naispoliitikon lentokone-jupakasta.

Parantaakseni siis mainettani kirjoitan nyt heti perään siitä, miten muinainen kansa käsitti ihmissielut. Se on sielukkaampi aihe kuin naisten takamukset.

Pulkkinen esittää näkemyksensä siitä, miten ihmiset ennen muinoin ajattelivat ihmisellä olevan kolme sielua. Hän painottaa, että tämä jaottelu ja sieluista puhuminen auttaa nykyihmisiä ymmärtämään, mistä puhutaan. Entisajan kansa ei näitä nimityksiä käyttänyt eikä vastaavia erotteluja tehnyt.

Ihmiset tiesivät, että ruumis voi olla sekä elossa että kuollut. Lisäksi ihmisillä on tietoisuus. Se katoaa ihmisen nukkuessa, vaikka hän pysyy elossa. Tämän perusteella voi ajatella, että meillä on ruumissielu, henki. Kun ihminen kuolee, henki lähtee ruumiista. Se on kehon elämänvoima ilman, että sitä tarvitsee pitää persoonallisena oliona.

Tutkijat puhuvat vapaasielusta, joka voi toimia myös ilman ruumista. Poistuttuaan siitä se edelleen kokee tietoisuuden ja kantajansa muut henkiset ominaisuudet. Se vastannee sitä, mitä nykyisin sielulla tarkoitamme. Unen aikana se liikkuu ruumiin ulkopuolella. Jos se erehtyy olemaan liian kauan poissa, se ei välttämättä enää osaa palata takaisin. Ruumis joutuu ensin tajuttomuuden tilaan ja lopulta kuolee.

Haltijasielu on Pulkkisen tulkinnan mukaan kolmas sielu. Se oli eräänlainen ihmisen hyvinvointia ylläpitävä voima, josta käytettiin nimiä hahmo, haamu tai aave. Saamelaisten nykyäänkin uskoma etiäinen vastaa tätä sielunmuotoa. Pulkkinen puhuu kahdesta tai kolmesta sielusta, joten hän ei liene varma sen sielukkuudesta.

Teknologinen kehitys on aikojen saatossa muuttanut uskonnollisia käsityksiä. Ilman kiinteä asumispaikkaa vaeltavat metsästäjä-keräilijät uskoivat Vainajalan olevan jossain kaukana Pohjolassa. Kun vapaasielut irtosivat kuolleiden ruumiista, ne menivät sinne. Ajateltiin, että ne ikävöivät läheisiään niin, että jos elävän vapaasielu sattui kuolleen sielun ulottuville, tämä saattoi kidnapata sen mukaansa. Koska vainaja haudattiin silloiseen olinpaikkaan ja sieltä lähdettiin kauas pois, nämä sattumukset pystyttiin välttämään.

Kun ihmiset maanviljelyksen myötä asettuivat aloilleen ja vainajat haudattiin kylien lähelle, viisaat hengen henkilöt keksivät, että vanhat käsitykset olivat pelkkää pakanuutta. Todellisuudessa vainajien sielut olivatkin suvun ja kylän elinkeinojen suojelijoita. Pelko sielun joutumisesta siepatuksi aina, kun kalmiston lähellä nukkui, vältettiin tällä mukavalla opin muunnoksella.

Kristinusko on toki suunnattoman paljon kehittyneempi uskonto siinä mielessä, että se jakaa Vainajalan kahteen osastoon: taivaaseen ja helvettiin. Se myös tuo kansamme iloksi moraalia edistävän opin siitä, että ihmisen käytös määrää, kumpaan osastoon tämä kuoltuaan joutuu. Kun sitä vielä parannettiin totuudella, että vain aito usko ainoaan oikeaan ja aitoon Jumalaan takaa taivaaseen pääsyn, niin siinäpä ollaan pisimmälle kehittyneen uskonnon aidoimmassa ytimessä.

Muinaiset suomalaiset saattoivat ajatella, että esi-isien sielut tarkkailivat jälkeläistensä puuhia. Ne saattoivat jopa suuttua ja rangaistuksia langettaa. Mitään ikuisuuden kestävää kidutusta helvetissä esi-isämme eivät alkeellisen sivistyksensä rajoittamina älynneet keksiä.

He uskoivat, että vainajien elämä ei juuri eronnut heidän maanpäällisestä vaelluksestaan. Manalassa kaikki oli tosin päinvastoin kuin maan päällä. Vainajat kävelivät meihin nähden ylösalaisin, Aurinko kiersi vastakkaiseen suuntaan, vasen oli oikea  yms.

Lähinnä helvetin olosuhteita suomalaisten pyyntikulttuurien Manalassa vastasi se, että paikan hallitsija oli nainen, Pohjolan emäntä tai Louhi. (Tämä ei ole minun aito mielipiteeni. Uskon kansan näin ajatelleen, koska heidän mielestään Manalassa määräsi nainen.)

Paratiisin olosuhteita vastasi puolestaan se, että siellä ei ollut virkamiehiä eikä veroja.

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Kiitos – nyt plogisti palasi aidoimmalle alueelleen, tieteellissävyiseen kerrontaansa.

    Toivatkohan esivanhempamme uskomuksensa mukanaan, mistä me nyt olemmekaan lähtöisin, että onko joskus ollut yleinen uskontokanta ja kulttuuri, vai tietääkö Pulkkinen, että tavat olivat paikallisia?

  • Eino J. (maallikkona)

    Unneutin mainita tuosta virkamiehestä ja veroista.

    Suomalaisten ‘paratiisissa’ on uskottavasti saattanut olla entisaikaan (ehkäpä ennen 1155 keskiaikaa) runsaastikin virkamiehiä – hehän ovat päteviä taivaaseenkin – olettaen että sellainen on – sillä

    Kielikello poimintoja: ”Virka-sanue on suomen kielessä runsas ja monimerkityksinen. Virkamies on kirjasuomessa 1500-luvulta alkaen aina 1700-luvulle saakka yleisesti merkinnyt käsityöläistä mutta lisäksi sitä on toisinaan käytetty myös nykymerkityksessään.
    Metsästyssanastoon on kuulunut virkamies; Vermlannin suomalaismurteessa se oli pyydysten asettelijan nimitys.

    Virka-sanan alkuperän osoittanut ja merkityksen kehitystä selvitellyt akateemikko, professori, aikanaan myös opetusministeri Lauri Posti on esittänyt (Virittäjä 1932), että
    nykykielen virka-sana on peräisin metsästyskulttuurin piiristä. Merkityksen kehitys on voinut tapahtua aikana, jolloin metsästys oli vielä tärkeä elinkeino. Miehen tärkein työ eli virka – ainakin talvisin – oli ansaviran avulla pyytäminen. Pyydyksiä kokemaan menevä mies meni viroilleen.” Kielikello, 3/1992, Maija Länsimäki

Jätä kommentti

*