Tohtori David Eaglemanin aivoja käsittelevän sarjan 1. osassa Mitä on todellisuus kerrotaan, miten aivot luovat todellisuuden. Arvon tohtori ei siis käsittele sitä, miten aivot saavat sen selville, vaan miten ne sen tekevät. Hän puhuu kyllä välillä sisäisestä todellisuudesta, joten uskonee hänkin jonkinlaiseen ulkoiseen aivoista riippumattomaan sellaiseen.

Ihminen käsittää kaiken aivoissaan olevien joko synnynnäisten tai kasvamisen myötä kehittyvien mallien kautta. Meditaation harrastajat väittävät, että sen menetelmien avulla päästään lopulta kokemaan, mitä todellisuus loppujen lopuksi on. Asiasta syntyy mielikuva, jonka mukaan näitä mallien soveltamisen aiheuttamia neuronien prosesseja sammutetaan ja koetaan maailma ilman niiden välitystä.

Kuvitellaan nyt, miten kansakunnan pitäisi suoraan ultimaattisuuteen näkeviä tiedemiehiä kasvattaa. 1100-luvun zen-mestari Yuan-wu esitti selkeät vaatimukset: ” Unohda kaikki aikaisemmat kuvasi, mielipiteesi, tulkintasi, maallinen tietosi, älyllisyytesi, itsekeskeisyytesi, ole kuin kuollut puu, kuin kylmä tuhka. Hetkellä, jolloin tunteesi ja näkemyksesi ovat kaikki menneet ja mielesi jäänyt puhtaaksi ja alastomaksi, silloin sinä avaudut Zenin reaalisuuteen.”

Jos uskomme, että meditaatio tuottaa ennen pitkää suorat kokemukset kaiken takana olevasta ultimaattisesta todellisuudesta, osa koulutettavista tiedemiehistä pitäisi laittaa meditoimaan päivät pitkät. Koska heidän pitäisi jossain vaiheessa unohtaa kaikki oppimansa ja tyhjentää mielensä sekä faktatiedoista että kaikista minään ehdollistuneista rasitteista, heille ei pitäisi opettaa yhtään mitään tieteistä eikä altistaa kanssakäymiselle muiden ihmisten kanssa, jotta heidän Egonsa jäisivät kehittymättä. Vuosien saatossa aivoissa tavallisen ihmisen kokemukset tuottavista prosesseista yksi toisensa jälkeen sammuisi. Riittävän nuorena aloitettu kasvatus estäisi niitä koskaan kehittymästä. Maailman näkeminen muuttuisi yhä suoremmaksi. Puheen saati sitten kirjoittamisen opettelu olisi tarpeetonta, koska ultimaattinen todellisuus on sanoinkuvaamaton. Kieli käsitteineen vain sotkisi asioita.

Aivoja tutkimalla keksisimme ennen pitkää, miten näistä ultimaattisen tiedemiehen itiöistä saataisiin yhä enemmän mittalaitteita muistuttavia itsettömiä robotteja, jotka jonain päivänä pystyisivät näkemään maailman ainekenttien tasolla. Väitteitten, että kaikki on yhtä eikä erillisyyttä ole, täytynee tarkoittaa tilaa, jossa kokija näkee pelkät kvanttikentät. Tai säikeitten värähtelyt.

Hedelmät kypsyisivät hiljalleen. Kymmenen vuoden kuluttua oppilas osoittaisi itseään ja sitten häntä tarkastelevaa kansakunnan opetusministeriä. Tulkkina toimiva ultimaattisuuden professori kertoisi tiedemiehen taimen tarkoittavan, että ”ihmisyyden perusharha on olettaa, että minä olen tässä ja sinä minun ulkopuolellani siinä.”

Kuluisi kymmenen vuotta, minkä jälkeen oppilas tarjoaisi lisää perimmäistä todellisuutta. Tulkki tulkkaisi: ”Ei-minä, Anatta, ei ole akateemisen keskustelun kohde, vaan välitön elävä kokemus, joka poistaa harhan verhon niin, että silmät näkevät selvästi.”

Yliopiston edustaja vakuuttaisi ministerille, että se oli jo toiveita herättävää. Vielä hieman untuvainen ultimaatikko näkisi muutaman vuoden kuluttua selvästi, joten rahoitusta kannattaisi jatkaa. ”Halvempaa koulutusta on vaikea kuvitella, se on totta!” sanoisi ministeri ja piirtäisi nimensä jatkorahoitussopimuksen alle.

Kymmenen vuotta vielä ja tämä valmis hengen nero kertoisi, että ”se, joka ei tiedä, puhuu, se joka tietää, ei puhu.” Onnistuneesta koulutuksesta kertoisi, että hän sitten vaikenisi täydellisesti.