Ensimmäinen kirjeeni Sinulle, äiti…

Kuva: minä,hauva ja naapurin Jussi (mustat lasit) navetan ronttasillalla joskus 1950-luvulla

……….

Äiti,

toivottavasti siellä taivaassa posti kulkee paremmin kuin täällä nykyajan Suomessa, ja ehdit saada tämän viestini äitienpäiväksi.

Minä muistan kun näin sinut ensimmäisen kerran; olin rautakaupassa töissä ja alhaalla varastoa järjestämässä kun pomoni tuli luokseni ja sanoi: “Siellä joku vanhempi nainen sinua kysyy kaupan puolella.” Olin juuri äskettäin muuttanut paikkakunnalle, oltuani kasvattilapsena toisella paikkakunnalla 16-vuotiaaksi, ja sieltä pakotettu lähtemään koska kasvatus- ja hoitosopimus päättyi. Yhden päivän ylimääräistä sain kodissani vielä olla, sitten oli pakko lähteä maailmalle. Minusta olisi tullut taloudellinen rasite kasvattikodilleni ja muutenkin talossa oli jo omasta takaa, oikean isänsä poika, kasvamassa isännäksi ja ottamaan talon kontolleen. Jos olisin jäänyt, osanani olisi ollut elämä renkinä, lähes ruokapalkalla. Parempi oli siis lähteä, vaikka katkeralta tuntui, niin paljon jäi kavereita, ihana maaseutuympäristö, onkipaikat, metsien tuoksut, tutut ja rakkaat tienoot…

Nousin rautakaupan varastosta rappuset ylös. Myyntitiskien ja -rakennelmien sivuitse minua vastaan keinuen tepasteli mustatukkainen kiharapää, pullea rouvashenkilö, silmät tulvien kyynelistä. Jo kaukaa hän äännähti, lähes rääkäisi: “Sie out miun poikain, miun poikain..!” Luokseni ehdittyään rouvashenkilö kapsahti kaulaani, itkeä tursasi ja tursasi eikä sanaa enää suustaan saanut järkytykseltään. Minulle kävi samoin, olin sanaton, jopa nolostunut.  Painoin kasvoni hänen hyllyvien rintojensa syvään vuonoon…

Pomoni kehoitti meitä menemään jonnekin baariin juttelemaan ja antoi töistä vapaata mielellään kun selitin, että näin äitini ensikertaa.
Muistatko, äiti, olit ostanut minulle kauluspaidan, vitivalkoisen ja liian suuren, ja baarissa ostit limupullon ja hillolla täytetyn munkin. En enää muista mitä minulle puhuit, mutta kovasti yritit vakuutella sitä, että se, että minut hylkäsit ja jätit sosiaalihuollon ja Pelastakaa lapset ry:n hoteisiin, johtui köyhyydestä. Silloin sen uskoin, myöhemmin on selvinnyt jotain muuta: jätit isän ja otit mukaasi kaksi vanhinta lasta, muut kolme jäi hulttioituneelle isälle, josta ei ollut lasten kasvattajaksi. Yksi kolmesta laitettiin kehitysvammaisten hoitokotiin, toinen kasvatiksi lähiseudulle ja minut kasvatiksi, lähes “huutolaiseksi” Keski-Suomeen, Hankasalmelle.

Pari kertaa tuon kohtaamisemme jälkeen vielä tapasimme, kunnes 70-luvun alussa, jo eläessäni Helsingissä, tuli silloin Sokos-tavaratalon sähköosaston pomo pyytämään minua puhelimeen. Sisko soitti ja kertoi, että äiti oli jäänyt rattijuopon yliajamaksi vastapäätä kotia olevan kaupan kohdalla joulun aatonaattona, lentänyt n. 30 metriä ilmassa ja kuollut siihen tienpientareelle. Taas kerran, pomoni oli armollinen, ja sanoi että voin lähteä kesken työpäivän kotiin, eihän sellaisen järkytyksen kokeneesta olisi enää asiakaspalveluun…

Niin, äiti rakas, olipa asiat niin tai näin, annoin sinulle jo aikaa sitten anteeksi sen, että hylkäsit perheesi ja jätit minut heitteille,
osaamattomien käsiin. Onni oli kuitenkin se, että sain elää koko lapsuuteni ja nuoruuteni samassa talossa, kasvattikodissa, jota 7-vuotiaaksi asti luulin ihan omaksi kodikseni, kunnes naapurin lapset informoivat pienen riidan päätteeksi: “Ei sinulla ole omaa kotia, eikä sinulla ole edes omaa äitiä ja isää, häh häh hää…!” Tuon totuuden kun kuulin ja sen oikeaksi kasvattivanhempani tunnustivat, sen jälkeen ei ole minulla ollut maailmassa kotia ja olen elänyt eräällä lailla evakkona… Niin pahasti perusturvallisuuteni silloin järkkyi, eivätkä haavat ole umpeutuneet vieläkään.

Mitäs näitä enää tonkimaan ja törkyjä kaivelemaan – kaikken kaikkiaan tämä kaikki, tuskat ja häpeät ja vastoinkäymiset, on kypsyttänyt minusta sen mitä nyt olen – ihan ookoo immeisen.

Hyvää äitienpäivää Sinulle, äitini, kerro terveiset tutuille ja enkeleille!

Tv. poikasi Veijo Antero

…………

PS. Äiti, en ole koskaan kirjoittanut sinulle runoa, en kirjettä, en korttia, joten valitsin oheen yhden uusimmista runoistani.  Sen voi jokainen lukija ymmärtää tavallaan, omalla tavallaan…eri tavalla.

 

KIRJOITIN MITÄ KIRJOITIN

 

 

Kirjoitin mitä kirjoitin, mitä milloinkin;

runoja raakileita, riimejä repaleita,

paatosta ja aatosta ainakin yritin.

Ei tullut minusta rakkauden apostolia.

 

Kuvasin mitä kuvasin, mitä milloinkin;

tuskia tummia, kipuja kauheita,

hurmaa ja haaveita kuvata koitin.

En osannutkaan kertoa rakkaudesta.

 

Lauloin mitä lauloin, mitä milloinkin;

suruja suuria, tunteita tummia,

iloa ja riemua kartoin, onnea välttelin.

En itse edes tohtinut soitella kannelta.

 

Julkitoin mitä julkitoin, mitä milloinkin;

kertomuksia karuja, aatteita ahtaita,

totuuksia ja valheita sopaksi sekoitin.

Ei hautakiveeni taltattu I miss you`ta.

 

 

 

Kuva: Heikkilässä, kasvattikodin naapurissa, pyhäkoulussa joskus 1950-luvulla.  Kasvattisisar Rauha opettajana (laukku vas. kainalossa, siinä edessä minä)…

 

Jätä kommentti

*