Ikämiehen itkuvirsi

 

 

Vaikka en ole komea könsikäs, jolla on tapana hienostoleidien toyboy`na kekkereissä kateellisten toljotettavana olla – vaikka en ole oppinut proffa-tyyppi, joka yskähtelee korrektisti ja katsoa tihrustelee pyöreälinssisten silmälasiensa takaa ensiluokan ravintoloissa – vaikka en ole edes se suomalainen perusjätkä, lökäpöksyinen, ummehtuneelta tuoksahtava hapsottavatukkainen korpikäppänäkään…en oikein tule toimeen naamarustinkini kanssa: poimut ja uurteet mitä vuodet ovat vuolleet, jokseenkin epäterveelliset elintavat mitkä olemusta ovat köyristäneet ja ihoakin  värjänneet väliin lapinruskaksi, väliin kalkkilaivan kapteeniksi ja lähes kaikkien terveellisten tottumusten välttely, ne kaikki ovat naamatauluuni stigmansa jättäneet…

Meillä ukkoontuvilla hopeaohimoisilla äijillä ei ole sijaa yhteiskunnassa eikä etenkään naismaailmassa: nuoret naiset kavahtaa ja kiertää kaukaa, enintään tirskuvat keskenään ja sormella osoittelevat ja vanhemmat kukkeat naiset katsovat ohi ja jos jotain suosiota jakelevat, tekevät senkin kuin suurenkin uhrauksen ja armoteon suorittaisivat.  – Ilahtuen, arvioiden, mittaillen ja katseessaan odotusta meitä katsovat vain he, jotka omistavat hautaustoimiston..?

Mitkä seikat antavat meille naavanaamoille elämisen oikeutuksen? Ehkäpä ne rakkaimmat, puoliso, lähimmät ystävät sekä lasten lapset..? Potkikoon muu maailma meitä köntyksiä takalistoon miten haluaa, mutta kun meillä on nuo läheiset sydämenmurskaajat, silloin meillä on kaikki. He antavat meille elämään sisältöä, lämpöä ja aitoa rakkautta, kiitos luojan!

Ei meillä käppänöillä ole hätää niin kauan kuin meillä on tuo joku tai nuo jotkut, joiden katse lämpenee meidät nähdessään, joiden käsipäivät tuntuvat kouran pohjia myöten ja joiden voinnintiedustelut ja pikkuisen narraavatkin kehut miten nuorekkaita olemmekaan, haluamme aina silti uskoa olipa totuus kuinka toisenlainen… Kaikki em. mukaan lukien, arki ja pyhäkin täällä kotimaassa, kauniissa Suomessa, omalla paikkakunnalla ja omien rakkaiden parissa, on loppujen lopuksi liki taivasta…

 

 

 

…..

PEILISTÄ KURKKII MIES

 

Väkinäistä, jopa jotenkin kuvottavaa,
on vilkaista peiliin ja tajuta: se alkaa
olla aika aikuistua ja viisastuakin saa.

Ei elämä ole enemmin jaellut lahjojaan,
sokea ja haahuilija olen usein ollut vaan,
ja laskun kaikesta pian maksuun saan.

Olen turjake, turhake ja valju veli, fossiili,
jäbä, jolla alla lie saman vuosimallin biili,
ja faktaa tämä: nuorenna ei jugurtti ei viili.

Peilistä kurkkii mies, yli 60 v., oi härrijee!
Kurttu siellä ja kurttu täällä, voihan vee…
silti silmissä elämän hurma välkähtelee.

Jätä kommentti

*