Kotiin kaikki kaipailee, moni meistä pettynee…

 

Vanha mies, vanha Mersu, vanhoja suomi-iskelmiä c-kasetilta siinä ajellessa, suupielessä herrastupakka tai sätkä… Siellä se menee, riutuva runoilija, Hankasalmea kohti. Tapailee laulun sanoja ja yrittää laulaa mukana kun Seija Simola laulaa ”…sulle silmäni annan…” Vanha diesel hyrrää luotettavasti, maisemat vaihtuvat – kiva on köyhän ajella ikivanhalla, rakkaalla ”rotiskollaan” silloin kun aikaa riittää ja eläkkeestä voi lohkaista polttoaineeseen muutaman rovon. Sieltä ne Hankasalmen maisemat viimein näkyvät, Hankamäen rinteet, Armisveden laineet, Kuuhankavesi ja kirkonkylän kapea raitti – ja ah, ihana Hankamäki, jonka kupeella, sylissä, lepää kirkonkylä maailman tuulilta turvassa.

Paljon on siellä muistoja lapsuudesta ja nuoruudesta. Nyt, nykyään, on vanhat kaverit ja tuttavat kadonneet kyläteiltä, taloja on purettu, uusia rakennettu tilalle – vanhasta miljööstä on jäljellä vain rippeitä. Tiet ovat suunnilleen entisillä paikoillaan ja kirkkokin. Vieraita ihmisiä vaeltelee pääväylällä (ei voi kaduksi kutsua), käy kaupoissa, ajelee jonnekin pois… En näekään enää ihmisiä rupattelemassa, nauramassa yhdessä, olevan kiireettömiä, lupsakoita, isäntiä holkkitupakka suupielissään ja emäntiä laittautuneena ”kirkonkylä-kengissään” ja huonosti istuvissa leningeissään, hehtaarin kokoisine huiveineen, jottei pesemätön tukka hapsottaisi (ei maatalon emännällä ole aikaa, rahaa eikä halua pynttäytymiseen, pedikyyreihin tmv. hömpötyksiin)… Nuttu niskaan ja menoksi.

Vanha mies tuntee vierautta – ja tajuaa, ettei mikään entinen palaa. Vanha mies starttaa vanhan Mersunsa ja köröttelee paikkakunnalta pois. Kunnes taas nostalgia voittaa, ja vanha mies palaa taas – etsimään turhaan nuoruuttaan, sinnikkäästi: jospa sittenkin joskus tavoittaisi entisajan tunnelman, näkisi vanhan lapsuudenystävän…

JK. tälläisistä tunnelmapalasista tämän oheisen runoni kokosin, kyyneleisin silmin.

 

 

 

VANHUS JA VALKOINEN LADY

 

Sen kuiskivan kuulen saunan nurkalta,
matkoille houkuttelevan ukonrahjusta,
vanhat maisemat uusiin vaihtamaan…
Hyss, valkoinen Lady, jo iisisti otetaan,
ei enää startata tielle ihan tuosta vaan,
ei ex tempore –retket enää maistukaan.

Rakas, rujo ruostehelma, kertoa nyt yritän,
yhä silloin tällöin moottoriasi käynnistän,
kaasua tovin painallan kunnes sammutan.
Mikäpäs täällä, omassa pihassa, on olla?
Maailman melske ja menot ovat muualla,
kutsut ja kestit kuuluvat kuvaan nuorilla.

Kiersimme tellusta niin länteen kuin itään,
ja mitä jäi kaikesta käteen – ei juuri mitään!
Ilo vieras oli kulkureille, suru sitäkin tutumpi.
Annetaan nyt heidän mennä, joilla on aikaa,
aikaa pettyä, ja aikaa taas alkaa alusta.
Me, vanhat, viisaat, me viihdymme varjossa!

 

 

IN MEMORIAM HANKASALMI

 

Kun kuusikymmenluvulla, sen lopulla,

pois muutin hauskalta Hankasalmelta,

silloin Armisvedellä ja Kankaisilla

lehmätkin nauruisilla naamatauluilla

laitumilla häntäänsä heittivät ja ammuivat,

kyntöruunat vitsejä toisilleen hirnuivat,

ja lampaat haassa juorujaan mäkättivät.

Kukot kanaloissa olivat Häkä-Häkkisiä,

pahnavuorta laskivat, kanat olivat äimänä.

 

Taksikuskit, Kilu-Kalle ja Taksi-Antti

kyläteillä komeilla autoillaan kaahailivat,

talojen tyttäret riihien nurkilta vilkuttivat,

ja mökin muorikin salaa heistä haaveili.

Jo kohosi kiihko, kumpusi kaihomieli,

niin piioilla, rengeillä kuin talollisilla

kun lauantai koitti ja päästiin saunasta

päät märkinä ja hipiät punakkana, sama

suunta oli kaikilla, se syntinen Hangan lava.

 

Kirkkoon kellot kutsuivat joka sunnuntaina,

sinne kaikki syntiset vaelsivat vaitonaisina.

Korpikylistä kouluun lapsia linja-autolla

arkena kuskattiin ja kirkonkylän koululla

salakessut pössyteltiin käymälän nurkalla.

Huhuttiin, on kultasuoni Hankamäen alla,

ei sitä silti kaiveta, vaan pidetään varalla

jos syttyy sota ja pitää elää kuin pula-ajalla.

Hankasalmi, entinen lasten haavekunta hauska,

olet nykyinen vanhusten aavekunta autioituva?