Mikä miestä kyrsii..?

 

Mikä miestä voi kyrsiä tässä elämässä? Onko se se, ettei olekaan se namunestori, jokaisen anopin unelma puolisoehdokkaaksi tyttärelleen: pitkä kuin ikihonka, kommee kuin filmitähti Hollywoodissa, rikas kuin kreikkalainen laivanvarustaja ja vähintään ylilääkäri Helsingissä Mehiläisessä tai Meilahdessa (pienet maaseutukaupunkien sairaalat eivät vielä riitä) tai professori-tutkija huippuyliopistossa, mieluummin ulkomailla..?

Ei sinne päinkään – miestä kyrsii ja sielusta kynsii se, että on ihan tavallinen, ja vain, keskinkertainen. Keskinkertainen, ei siis huippu eikä aivan lässykkäkään. Tämän yleiskuvan lisäksi useimpien kohtalo on myös, kuin kirouksena, se, että mies on keskipainoinen, keskimittainen, hiuksiltaan keskiruskea – ja aivokapasiteetiltaan tietysti, arvasitte varmaan, keskinkertainen.

Jos olisi Keskustan ehdokkaana vaaleissa, olisi miehen elämän kehä täydellisyyttä hipova – ja kultaakin arvokkaampi puolueelle, etten sanoisi, pääministeritasoa… Ja uskokaa tai älkää, kuvatunlaiset miehet tämän maan ovat jaloilleen saaneet ja ihan tolkun tekoja tehneet, jotta me muut, keskinkertaiset, voisimme nauttia elämästämme Suomessa, keskinkertaisuuksien kotimaassa.

Ja kun tämä kaikki keskinkertaisuus alkaa kyrsiä niin, että jo unikin häiriintyy ja päivät alkaa mennä suu sadatuksia ladellen, silloin mies kirjoittaa tuskansa ulos – vaikkapa runon muotoon:

 

……

 

 

VOI PYHÄ KESKINKERTAISUUS!

 

Mies tuttu tuumaili aamulla arkisella
miten onkaan häntä manattu elämässä:
on jaksanut jotenkin keski-ikään rimpuilla,
on selkäruoto siunaantunut keskimittaiseksi,
aivoja, nipin napin, keskiälykkääksi riittänee,
on hiukset harvat, keskiruskeat, yhä ohenee.
Ei osana ole kurjalistoa, muttei rikkaitakaan,
ei kannata vasemmistoa eikä oikeistoakaan,
usein tyytyy kävellä lompsimaan keskitietä,
ehkäpä äänestääkin niitä, dididiidadadiitä.

Voi pyhä keskinkertaisuus! Noituus?
Miksi usein tällainen on elämä ihmisen,
mikä on merkitys elämänmallin moisen?

Samalla siunatulla hetkellä pilvet pakeni,
aurinko harjujen taitse kainosti kurkkasi,
rantakoivikossa linnut ilovirsiään visersi,
nurmi tuoksui, puro solisi, laine järven liplatti,
lähiluonto aistit kaikki hurmasi ja huumasi.
Ei mieli maassa matanut kauaa miehen,
vaan virisi, värisi ilo, rakkaus täytti sydämen.
Ei enempää iljennyt vaivojaan voivotella;
yks lystihän on, oletko sitä, tätä vai tuota
jos vierelläsi viihtyy hän, ykkönen elämän.

 

Kommentit

  • plokkariukki

    Veijo-vaarille on tunnustettava oma kummallisuuteni, minusta on hienoa olla tämmöinen tavallinen, kukaan ei edes odota minulta mitään, siksipä kai vähemmän ”ressaan”. Kuvasi vanhasta tuvasta palauttaa mieleeni oman, edesmenneen ”kesä-kartanoni” keskellä Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Savella kasatun noin 2,5 metriä kanttiinsa olleen kivikasan lämmittäminen vaati sitkeyttä, piti hommata 1/2 heittomottia halkoja ja saada ne jotenkin syttymään ilman että tupa olisi tullut savua täyteen, se ei ollutkaan ihan helppo juttu, kun uuni oli kylmä sytyttäessä.

    • Veijo A. Määttänen

      Sitäpä sammoo tiälläki, kuhan pirruillessani välillä heittelen välillä herjoo. Kyllä immeinen on aena parhaimmillaan omana ihtenään.

Kommentointi on suljettu.