”Älä itke, sinullahan on kolme isää…”

 

OUTO OTTOPOIKA

 

MONET KYSYY ITSELTÄÄN:
MIKÄ MINÄ OLEN,
LOPPUJEN LOPUKSI?
TOISET TIETÄÄ, TOISET EI.

MINÄ OLEN
OUTO OTTOPOIKA
MÄNTYNIEMEN KARTANOLTA,
KANKAISTEN KOULUN KASVATTI
KUUSIKYMMENLUVULTA,
HANKASALMEN HUUTOLAINEN.

SILLOIN SILMÄT VEESSÄ
SYDÄN SITRUUNAN KATKERANA,
KALTOIN KOHDELTUNA –
KAIKILTA TAHOILTA…
NYTKIN VAIN PAKINAPAAKARI,
RUNOJA RUSTAAVA RUMA MIES.

MONESTI KYSYN ITSELTÄNI,
MIKÄ MINÄ OLEN,
LOPPUJEN LOPUKSI?
TOISET TIETÄÄ, MINÄ EN.

……….

 

KIITOS, ISÄ-OTTO, että sain sinulta elämän, joka Aino-äidissä versosi minuksi, ja syntyi maailman tuulten riepoteltavaksi 31. toukokuuta 1951. Muutahan teillä, äiti ja isä (nykyinen asuinsija kait taivas tai helvetti), ei ollut minulle, 5-lapsisen perheen kuopukselle, tarjota. Kiitos siis elämästä. Niin arkea kuin pyhääkin oli köyhyys, ruokapöydän antimissa ei ollut kehumista. Sinä, isä, elit miten elit, sodassa sielusi satuttaneena; joit ja joit, soitit hanuria latotansseissa ja jos jotenkin jaksoit, teit suutarintyötäsi siinä sivussa. Äitiä et ehtinyt rakastamaan, ja epäilenpä ettet meitä lapsiakaan…
Aliravittuna, paukkuvin polvin, saavuin parin vuoden ikäisenä kasvattikotiini…ja meni kauan ennenkuin pysyin omilla tolpillani ja kävelin omilla jaloillani… Silti, selvisin – ja siksi voin tänäkin vuonna viettää taas syntymäpäivää – tällä kertaa se onkin jo 67. kerta… Taaksepäin kun katsoo, ei ole paljon kehumista tuloksilla: ei ole raavittu rikkauksia, haaveet omasta kartanosta ovat osoittautuneet päiväuniksi, hieno ura tieteen tai taiteen saralla on jäänyt toteutumatta sekin; ei tullut edes pappia. Kasvatti-äidin toivekaan ei siis tullut todeksi… Kun isättömyyttäni itkin, minua lohduteltiin sanoin: ” Älä itke, sinullahan on kolme isää – oma isä, kasvatti-isä ja taivaan isä.  Näillä muilla ei ole kuin korkeintaan kaksi…”  Tunnustan nyt, nuo sanat eivät lohduttaneet, eivät silloin eivät edes nyt, tänään.

Mitä minusta on tullut? Eipä ole kehumista aikaansaannoksilla, enkä voi polleana henkseleitäni paukutella. Silti toivoisin, että minut hyväksyttäisiin ihan näine karvoineni ja outoine ajatuksineni, sillä priimaa olen aina pyrkinyt tekemään, vaikka sekundaksi sitä paremminkin voisi kutsua. Niin, ja ihmistä, eläimiä, taiteita, ranskan kieltä, Pariisia, luontoa, läheisiäni/kotiväkeäni rakastan..unohtamatta voisilmäpullia, kalakeittoa ja nauravia nakkeja. Juhlapäivänä en ole matkoilla, mutta pysyttelen muuten ”piilossa”…

………

 

J.K. kuvassa oikea isä-Otto (Heikinpoika Määttänen), Kiihtelysvaarasta

……….

OTTO, OTTO JA OTTOPOIKA

Oli Otto orvolla ottopojalla ottoisänä;
he kirkonmenoihin kävelivät pyhinä
Otto, ottoisä, tallusteli edellä, perässä
ottopoika, minä – jopa nälvivät naapurit:
pikku pirtin porsahat, oivatkin ottopojat!
Oli ottopojalla ihan oma isäkin Otto,
suutari, hanuristi, rauhaton romeo;
latotansseissa soitti, lauloi ja toikkaroi,
impiä itketti, naisia nauratti, tikkua joi,
nyt haudassaan alivuokralla asuu Otto-boy.
Isä-Otto sodasta palasi, kirosi raskaasti:
jäi rintamalle terveys, sota kotimme tuhosi.
Ei taipuneet enää sormet haitarin näppäimille,
ei kukaan enää kantanut kenkiään suutarille.
Oli tullut aika ajaa mukulat, akkakin, mierolle!
Näin tuli ottopoika Otto-isän pikku pojasta,
tukkisavottaan pakotettiin polvenkorkuisena,
kukonlaulusta iltahämyyn aina riitti askaretta,
piti jaksaa ja jos ei jaksanut, pahasti piiskattiin.
ja ruoatta, juomatta, kylmään aittaan ajettiin.

………

Kuva: kasvatti-isän ja -äidin leposija

 

KIRJE KASVATTI-ISÄLLENI

Sinut kauan sitten tunsin,
elämääsi läheltä seurasin,
mies kasvoin rokoruttuisin,
ja kourin isoin, lapiomaisin,
– jo lapsena sinua rakastin.
Tuvan pöydän päässä oli aina
oma paikkasi, isännän paikka,
horjumaton valtaistuimesi.
Sieltä ohjeesi annoit, tahtosi
ilmoitit ja työt, suunnitelmasi
julkitoit, ja me muut, perhe,
nyökkäilimme: selvähän se.
Parhaat palat paistista söit,
leivästä kannikat aina sait,
piimäleiliä pirtissä hallitsit –
kädet ristimme, koska
sinäkin kätesi ristit, ruoasta
kiitimme, koska sinäkin kiitit.
Tuokioksi tuvan seinäpenkille
aterioiden jälkeen kellistyit,
katselit kattoon, huokailit,
kouriasi tuijotit, kahta parasta
työkaluasi, oli puhe vähäistä
ja kun puhuit, jotain lämmintä
osasit sanoa, vaikka kirota
olisit voinut, jopa koko keholla.

Miksiköhän silmäni kostuvat
kun sinua vihdoin muistelen?
Yhä viiltävä on näky silmissäni:
Sinä kodista, itsetekemästäsi,
kauas tiilitaloon kirkolle muutit –
josta varkain usein karkailit,
vain pyjama päällä pakkasella
viranomaisia pakenit ja hätäilit:
Kotiin on mentävä, on lehmät
lypsettävä, hevonen syötettävä!
Haikeasti hymyten myös muistan
kun kerran halkoliiteristä kuulin
metelin oudon, kiivaan väittelyn,
välissä vimmaisten kirveen iskujen.
Kun vajan ovelta kurkata uskalsin,
tajusin: yksiksesi, ryökäle, väittelit;
välillä vakuuttelit, välillä kieltelit,
päätäsi puistatit, niskojasi nyökytit.
Nyt kun itse alan sortuilla samaan,
kukittaa muistosi kasvoni hymyllä,
sinä suuri, vaka, vanha vänkääjä.

 

 

Jätä kommentti

*