Peili on rumalle lapselle julma lahja

 

On siinä akkamainen mies, moni lukija tuumannee tämän ”synkän yksinpuhelun” luettuaan, mutta väliäkö sillä, koska tarkoitukseni on hyvä: kerron episodeja lapsuudestani ja nuoruudestani, niitä, joissa olen epäonnistunut, ollut surkimus, täystollo ja taukkien taukki. Kun sitten normaali ihminen saa sen tietää ja vertaa minua itseensä, uskon, että hän hymähtää, röyhistää rintaansa, löysää hartioitaan ja tuumaa itsekseen, että hän onkin loppujen lopuksi suhteellisen onnekas ja terve ihminen. Kertomukseni onkin terapeuttinen, vaikka kuinka rypisin itsesäälissä ja persoonaani inhoaisin ja negaatioitani julkitoisin… Toivottavasti olette samaa mieltä – joten rauhoittukaa, keskittykää ”nauttimaan” tarinastani, jonka tänä yönä kirjoitan. Ehkäpä se terapoi minua itseänikin, vaikka olisin miten akkamainen mies, turhasta kitisijä ja omaa napaansa tuijottava typerys, turhake tuhansin syin ja tavoin… Siispä nyt on aika katsoa peiliin…vaikka se on rumalle lapselle julma lahja…

………

Synnyin köyhyyteen: isä oli juoppo hanuristi ja suutari, äiti oli elämään, isään ja lapsiinsakin väsynyt ja kyllääntynyt karjakko. Isä joi perheen rahat ja äiti kerjäsi lapsille suuhunpantavat. Näimme nälkää. Pirtissä kaikui vain kiroukset ja vanhempien riidat, ja äidin ja lasten itku ja voivotus. Koitti päivä, jolloin äiti otti kaksi vanhinta lasta, jätti isän loppujen lasten, minun ja jälkeenjääneisyyttä aivokalvontulehduksen tähden sairastavan veljeni, kanssa keskenään. Sosiaaliviranomaiset tulivat onneksi hätiin, toimittivat toisen veljeksen hoitolaitokseen ja minut kasvattilapseksi Keski-Suomeen, Hankasalmelle. Aliravittuna, liki nälkään menehtyneenä, hoipertelin ison talon tuvassa mitä nyt tolpillani pysyin – ja polveni paukkuivat niin kovaa ja ilkeästi, että talonväen ja vieraiden vatsoja kiersi ja korvia vihloi… Vahvaa maalaisruokaa kun sain, siitä paranin, ja jalat alkoivat nousta tantereesta paremmin ja paremmin – lopulta niin, että ripaskaakin olisin voinut tanssia mennen tullen…

Vuodet vierivät, kuri oli kova, selkäranka ja pakarat verenpunaisina vyön ja pajuvitsojen jäljiltä kuitenkin vartuin ja voimistuin – saatoinpa joskus jopa uskaltautua nauramaan. Useimmiten, ikävä kyllä, väärissä tilanteissa, joten se merkitse lisää selkäsaunoja, ja eritoten lisänöyryytyksellä: vitsat piti itse metsästä hakea ja paju tai koivuoksa itse kiertää niin, että kun sillä persposkia läimi, iski silmissä kyynelten seassa kipunoita kuin tähtisadetikkua poltettaessa.
Työ, työ ja työ, siinä kolme elämän tärkeintä asiaa; aamulla 5.30 se alkoi ja illalla 21:n maissa loppui. Ja jos et työtä tehnyt, tai teit sen huonosti, ei velliä lautasellesi kauhottu…vain kaivovettä ja vanhaa kivikovaa luislimppua oli sen päivän Ménu. Siinä moni hammas lohkeili, jotta lähes selkärankaa ”syleilevä” vatsanahka edes vähän ruoasta pullotti…

………

 

 

KESKIMÄÄRIN KOLME KERTAA

Ei tullut miehestä lännästä tästä
hiipparia minkäänlaista,
ei pervoa, rikollista, kummajaista.
Pihakoivusta se itse piti hakea,
koivuniemenherra, kunnon roitakka,
huolella kierrettiin kierteille astalo julma,
jotta makoisasti tanssisi pakaroilla,
keskimäärin kolme kertaa, liki jokainen arki,
pyhäpäiviä, edes joulua unohtamatta.

Ei tullut miehestä lännästä tästä
lusmua minkäänlaista,
ei varasta, rosvoa, moniongelmaista.
Maammo polvilleen poikittain asetti,
housunrepaleet pois tieltä siirsi,
itkua itsekin välillä tuhersi, ja tuumasi:
Poika poloiseni, tämä on itsesi hyväksi,
”ken vitsaa säästää, se vihaa lastaan”…
Keskimäärin kolme kertaa, liki jokainen arki,
pyhäpäiviä, edes joulua unohtamatta.

Ei tullut miehestä lännästä tästä
vilunkivilleä, rahanhaalijaa minkäänlaista,
ei hyväksikäyttäjää, oman edun ajajaa, optioimuria..
Punaveri pyllynposkilla kirvelsi, silmistä vesi vuosi,
häpeä, helvetin tultakin kuumempi, poskia poltti,
mutta, loppujen lopuksi, mieleni oppi ja käsitti
mikä on elämäntyyliä väärää, mikä ohjetta oikeaa.
Keskimäärin kolme kertaa, liki jokainen arki,
pyhäpäiviä, edes joulua unohtamatta.

………..

Kuva: oma arkisto; Kankaisten kansakoulu, Hankasalmi, vuodelta 1962

……..

 

Kun kouluikä koitti, luulin, että se olisi helpotus, mutta ei. Koulussa opettaja kiusasi, solvasi, vähätteli, löi sanoin, löi karttakepein, viivottimin – ja teki kasvattipojalle selväksi sen miten arvoton pikku poika oli, sellainen, jolla ei ollut omia vanhempia, sellainen, joka oli vieraiden syöttiläs… Kaikkeni silti yritin, luin, laskin ja kirjoitin. Kaikkien muiden mukaan olin hyvä oppilas ja kirjoitin hauskoja aineita. Oudolla tavalla opettajakin niistä piti, etenkin niistä, joissa kerroin kyläläisistä meheviä juoruja ja tositarinoita tappeluista ja perhedraamoista. Luokan eteen niitä sain mennä muille oppilaille lukemaan. No, hehän kertoivat tarinoista kotonaan, eivätkä monet naapurit sen jälkeen kyläilemään pyydelleet. Pakoonkin piti monesti lähteä kun alkoi pitkä ruoska viuhua ”runoilijan” takalihoissa…

Kasvattitalon ja viranomaisten välinen sopimus oli sovittu päättyväksi sinä päivänä kun täytin 16 vuotta. Niin se myös teki, kirjaimellisesti: sain yhden armopäivän, mutta toisena ”ylimääräisenä” päivänä piti ottaa kapsäkki kainaloon ja suunnistaa valtamaantietä kohti ja siitä junalle ja pois paikkakunnalta. Tuota matkaa kasvattikodista Pieksämäentien varteen kutsun vieläkin elämäni ”Via Dolorosa´ksi”, tuskien tieksi. Tuo parin kilometrin matka on elämäni kivuliain taival tähän päivään mennessä; kyyneleitäkin lienen vuodattanut parin litran kannullisen ainakin. Kun oli pakko jättää kaikki, rakkaat tienoot, polut, rannat, onkimakivet, tutut kaverit ja rakkaat kotieläimet, ammut ja possut, vanhan Hilu-hevosenkin…

………

VIA DOLOROSA

Kasvinkodista kylätietä
valtamaantien varteen,
se se oli, tuskien tieni,
elämäni Via Dolorosa.

Jäi jälkeeni onkimakivi,
jäi rantapolulle kanto, se,
johon lapsena varpaani iskin.

Jok´ikinen yö unessa uusin
matkan maantien varteen,
se se oli, tuskien tieni,
elämäni Via Dolorosa.

Yhä sinua ikävöin, onkimakivi,
ja sinuakin, kirottu kanto, se,
johon lapsena varpaani iskin.

………

P.S. jätän tarinan kesken tähän kohtaan, koska sinä päivänä alkoi nuoruus ja oikeastaan aikuisuus minulle: muutin oudolle paikkakunnalle, jossa ei odottanut minua kukaan, paitsi sosiaalitoimiston pari tätiä virkansa puolesta. Samaa tunsi varmaan Neil Armstrong laskeuduttuaan kuuhun…vaikka olihan hänellä sentään kamukin mukana ja kameroiden kautta lähes koko maailman kansat. Minun kuuni oli Outokumpu…

……..

MIKSI, MIKSI, MIKSI..?

 

Miksi piti piiloon mennä vaatekaappiin,

miksi saappailla poikalasta viskottiin,

miksi toisinaan jopa tuhkakupillakin –

miksi vyölläkin pakaroita roimittiin,

miksi niin rajusti, veriseksi vitsottiin?

Miksi niin paljon ja usein piti pelätä,

miksi silti piti vaieta, vaikka huutoa

ja vaikerrusta oli kurkkukin täynnä,

miksi ei kyselty poikasen mielipiteitä,

miksi ei huomioitu anovan pyyntöjä?

 

Miksi suupaloja ruokapöydässä vahdittiin,

miksi kipeästi sormille joka kerran lyötiin

jos sokerisirusta laihaan kahviinsa halusi,

jos voinokaretta kovalle leivälleen hamusi?

Miksi ei annettu lapsen lapsi koskaan olla,

miksi oli kiellettyä pelata, potkia palloa,

heittää leijaa, kirmata kukkaisilla kedoilla?

Miksi pienestä pitäen sain olla vain renkinä,

aamunkajosta iltapimeään piti painaa töitä?

 

Miksi pirtin penkillä piti hipihipihiljaa istua

aina kun aamuhartaus tuli putkiradiosta

tai kun pyhinä pitivät jumalanpalvelusta?

Miksi piti siinä pinnistellä, paikoilleen jäädä,

kestää ja kärsiä, vaikka housut oli märkänä?

Miksi piti vieraille kertoa valkoisia valheita,

ei koskaan totuutta, vaan sanoja siloteltuja,

miksi, vaikka pakotitte jumalaanne uskomaan

ja opetukseen: totuus ei palaisi tulessakaan?

 

Miksi hokemalla hoitte: ei räkänokasta miestä,

tyydy vain osaasi ja siitä luojaasi nöyränä kiitä?

Miksi yhä näitä muistelen minä polo poikanen,

miksi vielä viiltää tuska takaa vuosikymmenten?

Miksi teitä, kasvattajani, yhä yritän ymmärtää,

miksi kaikin keinoin koetan vieläkin yrittää

teille anteeksi antaa, unohtaa, villaisella painaa?

Siksi mennyttä itken…siksi mennyttä haikailen..?

 

 

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Onnea Veijo-vaarille, kun olet pahimmista traumoistasi ilmeisesti selvinnyt! Sanontaan, ken vitsaa säästää, hän lastaan vihaa, kun lisään tähän itselleni niin tutun lapsuudessani kuullun: mies se tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta. Loppui naurun räkätys monesti lyhyeen! Tutulta kuulostaa tarinasi omaankin perhetaustaani verraten, toki itse pääsin ”helpommalla”, mutta..? Viinaa ei meillä onneksi juotu, mutta pelkoja lapsen mielessä kyti monenlaisia. Miten on lapsen kohdalla nyt, kun perheissä ovat huumeet ja monet päihteet, työttömyys, köyhyys ja monen arvoisia uusperheiden lapsia? Ei ole helppoa tänäkään päivänä jokaisen piltin kohdalla.

    • Veijo A. Määttänen

      Kiitos A.N. fiksusta kommentistasi – kohtalon kolleegoja taidetaan olla, ainakin osittain. Ei kun roppa etukumaraan…ja etiäppäin, tuiskusi tai tuuli.

Jätä kommentti

*