On siis kesä. Pakko pistäytyä Kuopion torilla munkkikahvilla. Kuopion kauppatorilla on kuulema ”kansa hymyhuulinen ja aena hyväntuulinen”, kuten Pakarisen Esa aikoinaan rallatteli. On vieläkin. Myrtyneitä naamoja ei Mualiman navassa näkynyt.

Kuopion tori on käsite, brändi. Mutta ei ole entisensä, ei. Ovat menneet pilaamaan maiseman. Enää ei ”vinjetti” ole parkissa torin reunalla. Siinä entisessä Anttilan julkisivussa se silmä lepäsi. Aina ennen sitä istui tuijottamassa Anttilan uljasta silhuettia torilla kahvilla käydessään, oli se niin arkkitehtoonisesti harmoninen kokonaisuus. Nyt oli pakko kääntää sille selkänsä, kun ei kestänyt katsoa muuttunutta Anttilaa silläkin uhalla, että vinha kesätuuli puhalsi suoraan naamaan, riepotteli partaa ja lennätti munkin pinnasta suupieliin irronneen sokerin ties minne. En iljennyt vilkaista taakseni.

Mutta se jäi kalvamaan mieltäni – ja sai aikaan orastavan liike-idean, että miksi upporasvassa keitettyä vehnäspalleroa nimitetään munkiksi? Miksei näin kaikinpuolisen tasa-arvon nimissä nunnaksi? Olisi messevää ostaa pien kuppi kahvija ja hillonunna ja istuutua nauttimaan ne mukulakivillä keikkuvan pöydän ääreen. Tai miten olisi nunnarinkeli? Että jos sellaisen kioskin pykäisi Mualiman napaan ja mainostaisi: ”Mualiman parraat hillonunnat ja kuppi kahvija”. Luulenpa, että paikalle rientäisi kukkahattupäinen delegaatio ja luukulla laitettaisiin lappu. Joten unohdetaan possununnat ja tyydytään munkkeihin.
Kuopion torilla saa ystävällistä palvelua – ja hyviä munkkeja.