VerTeDance näytti, mitä on vapaus tanssia ja olla olemassa

Kuopion tanssifestareista alkaa paljastua “salaisia” teemaverkkoja, kunhan käy riittävän monessa tapahtumassa.

Tsekkiläisen VerTeDance-tanssiryhmän esitys “Correction” oli helppo tulkita vapauden ja vapaan tahdon pohdinnaksi. Lattiaan ruuvatut kengät rajaavat kengissä seisojien liikkumavapauden eivätkä anna mahdollisuutta vaihtaa paikkaakaan suhteessa muihin. Elämän merkitykset ja tapa elää on keksittävä näistä rajatuista lähtökohdista. [https://www.youtube.com/watch?v=emaCiSAJ7U8]

Tanssiesitys tarjosi loppupuolella ratkaisua katsojien harkittavaksi.

Samaa ratkaisua tarjottiin myös lauantaisessa seminaarissa Taiteilijat äänessä, jonka alustuksissa ja tulevaisuustyöpajoissa mietittiin taiteen ja kulttuurin roolia ja vaikuttavuutta yhteiskunnassa. [http://www.kuopiodancefestival.fi/fi/seminaarit#Taiteilijat%20%C3%A4%C3%A4ness%C3%A4]

“Correctionin” alussa ihminen heräsi yksilönä ja lajina tajuamaan itsensä, hämmästelemään orastavaa tietoisuuttaan. Alku oli niin kiinni konkretiassa, yksissä ja samoissa jalanjäljissä, että me katsojat emme pystyneet pidättelemään naurunpurskahduksiamme katsoessamme tanssijoiden ensimmäisiä, samoina toistuvia liikeratoja: tahatonta, naapurin sormen tökkäyksillä alulle panemaa heiluntaa puolelta toiselle. Vieteriukot,  jotka heiluivat toisten soittaman musiikin tahtiin – mutta enimmäkseen kuitenkin omien sisäisten aikeidensa ajamana, ilman musiikkia.

Mutta piankos löytyi yksilöllistymisen pyrkimyksiä: itse alulle laitettua heiluntaa, toki vielä samanlaista, jonka naapurin sormen tökkäys ensin pisti alulle, ja sitten jo tietoisesti naapureiden liikkeistä poikkeavaa liikettä. Tappeluhan siitä rivistössä syntyi – ja tappelun tuoksinassa sitä ylsi koskettamaan jo likinaapurin takanakin seisovaa tai kaatunutta kaukonaapuriaan!

Resurssien jakamisesta ja jakamattomuudesta oli loppujen lopuksi kyse. Yhden onnekkaan jalansijat olivat sattuman kaupalla jumittuneet banaanilehtoon ja syötävää tippui kuin taivaasta päähän. Niukemmille jalansijoilleen nyykähtäneiden naapureiden katseet olivat kuitenkin liikaa, ja banaaninomistaja pani hedelmänsä kiertoon. Mutta ahneus voitti ja takaisin tulivat vain tyhjät kuoret – antaja jäi ilman.

Innovatiivinen banaanilehdon omistaja turvautui teknologiaan ja hilasi luokseen kokonaisen banaanitertun vaijerin avulla. Hän söi sen hedelmät vain yhden haukkauksen kustakin hedelmästä rouskaisten, osattomiksi jääneille ilkkuen, loput hän viskasi roskiin.

Banaanikohtaukseen oli mestarillisesti mahdutettu ainakin kuusi ihmisen seitsemästä kuolemansynnistä: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus ja ylensyönti. Ja kyllä se himokin siellä oli, piilotettuna resursseista rähjäämisen taakse. Sillä jos ihmisellä on liian kova nälkä, niin ennen tajunnan hiipumista hän ajattelee tai kokee lähinnä vain panemisen ja lisääntymisen himoa.

Kirjailija Matti Paavilainen kertoi eräässä tapahtumassa 1990-luvulla, miten hän oli ollut sairaalahoidossa ylihavuutensa takia. Pakkolaihduttamisjakson aikana hän sanoi pystyneensä ajattelemaan lähinnä panemista,  siis viime kädessä lisääntymistä. Ruoka jäi kakkoseksi, vaikka nälkä oli.

Geenimme eivät halua kuolla. Ne voivat tappaa meidät yksilöinä, mutta lajina ne eivät haluaisi antaa meidän kuolla. Ja siinä ihmisen tragedia kaiketi piileekin. Näin olemmekin takaisin vapaan tahdon problematiikassa: kuka ja mikä meidän valintojamme määrää? Me itsekö vai joku/jokin muu?

Taiteilijat äänessä seminaarissa näytelmäkirjailija Miko Kivinen pohti puheenvuorossaan näytelmänsä “Viikingit” kautta [http://www.uljas.net/ennustus-joka-kavi-toteen/] ihmisten olosuhteiden merkitystä heidän valinnoilleen ja elämänsä rakentumiselle. Viime kädessä kyse on turvallisuudesta, kaipuusta henkiseen kotiin, jossa ihmisellä olisi kaikkea sitä, mitä hän oikeasti tarvitsee – ja jossa oikeasti tarvitseminen olisi kaiketi määritelty niin, että siitä yhdestäkin banaanista riittäisi kaikille.

Kivinen ehdotti taidetta ihmiskunnan yhteiseksi henkiseksi kodiksi, joka ylittää kaikki rajat: yksilöiden, alueiden, valtioiden. Taide on maailman käsitteellistämistä, näkemistä yli kivisen konkretian ja paikoilleen juuttuneiden kenkien. Samalla se on pyrkimystä muuttaa konkretiaa parempaan suuntaan uudenlaisen – erilaisen – ymmärryksen luomisen kautta. Kirjailija Sirpa Kähkönen tiivisti seminaarissa asian näin: “Taide on sosiaalisen [yhdessä] oppimisen sfääri, ja sillä tavalla paremman kansalaisuuden sfääri.”

VerTeDance-ryhmän “Correction” näytti ihmislajin kognitiivisen revoluution ja yksilön tajunnan laajentumisen hetken käsitteellistämällä askeltamisen ja kengät. Kiinteisiin kenkiin juuttunut tanssija keksii askeltamisen simuloinnin, kävelyliikkeen, ja muut seuraavat perässä.

Kävelyn simulointi paikoilleen juuttuneena antaa vapauden ja eteenpäin menemisen tunteen. Ja me matkimme toisiamme ja opimme toisiltamme, salamavauhtia.

Tanssijarivistön vasemmalla puolella alusta saakka olleen irrallisen kenkäparin tarkoituskin selvisi tässä vaiheessa: kenkiä niiden nyöreistä eteenpäin kuljettamalla käsitteellistyi vapaus ja eteenpäin menevä liike: these shoes are made for walking.

Vaikka voin vain seistä näillä jalansijoillani, mieleni voi silti olla vapaampi kuin kehoni, käydä korkeuksissa ja palata sieltä takaisin muuttamaan konkretiaa. Kun ihmisellä on tällainen kyky, miksi hän yhä vain jatkuvasti palaa takaisin banaanista taistelemisen tasolle, ahmimaan yksin kokonaisia banaaniterttuja?

Me nauroimme alussa, mutta lopussa emme enää nauraneet. Nauru on vapauttavaa, mutta vapaus ei ole naurun asia. Lopussa VerTeDance-tanssijoiden liikkeet olivat osin samoja kuin alussa, mutta niillä oli eri tarkoitus. Elämää löytyi kiinni takertuneista kengistä huolimatta, liikkuminen tuli mahdolliseksi paikallaankin.

Lopputanssin strobovaloissa me emme enää nähneet lattiaan ruuvattuja kenkiä, vaan vimmaiseen tanssiin rytmistä itsensä kiihdyttäneen rivin ihmisiä. Eivät he enää oikein olleet rivissäkään, vaan rykelmä välkkyviä kimalleliivejä ja kiiltävähikisen ihon irrallisia kaistaleita. Olivatko he nyt vapaita yhdessä vai oman erillisyytensä vankeina oman tanssimisensa luovuuden hurmiossa, vaikkakin samassa tilassa?

Kuvat: Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin kuvapankki

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Kiitos näistä raporteista!

    Mukavaa että meillä Kuopiossa on tämä tapahtuma, ja erityisesti, että on alan tunteva kertoja ja kuvaaja. On aivan kuin olisi itse päässyt töitten lomassa piipahtamaan tapahtumassa.

    (Omat havaintoni tosin olisivat varmasti jääneet vaatimattomiksi, kun tuo ammattikielesi on noin vivahteikkaana vierasta, mutta innostavaa.)

    • Irene Vänninen

      Kiitos Eino mukavasta palautteestasi. Kyllähän minäkin olen ns. maallikko tanssin maailmassa, mutta olen monenlaisen taiteen kuluttaja ja tykkään katsoa tanssia. Nyt kun olen saanut nauttia siitä varsinaisen täyslaidallisen näiden viiden päivän aikana, huomaan, miten paljon ajatuksia esitysten katsominen herättää ja miten monet asiat löytävät toisensa, kun olen yrittänyt vaikutelmiani sanoiksi ja lauseiksi pukea.

Jätä kommentti

*