Kaukalotappelijan kahdet kasvot

Syksyinen sunnuntaiaamu alkoi iloisesti: aikainen herätys, josta kiitos kuuluu aamuvirkulle pikkumiehelle. Aamukahvit, aamulenkit koirien kanssa sekä hiekkalaatikkoleikit samaisen pikkumiehen kanssa. Upean päivänaloitus kaikin puolin.

Sunnuntaiaamun kiva fiilis on pian kaunis muisto vain, kun jääkiekkoilevasta maailmasta kantautuu surullisia uutisia: Todd Ewen on poissa. Entisen NHL-pugilistin, mm. Teemu Selänteen suojelijan, mutta myös Stanley Cup -voittajan maallinen elämä on kohdannut päätöksensä 49 vuoden iässä.

Jälleen kerran, kuten miltei aina vastaavia uutisia lukiessa, mielen valtaa tyrmistys ja epäusko. Mitä on tapahtunut?

Utelias mieli alkaa laukata saman tien valtoimenaan. Ex-huippu-urheilijan menehtymisen alle viisikymppisenä on johduttava joko vaikeasta peruselintoiminnon häiriöstä, tai sitten kuolo on korjannut oman käden kautta, joko suoraan tai välillisesti esimerkiksi päihteiden avittamana.

Ewen ei siis ollut mikään stugrimson tai tonytwist.

Ei kestä vuorokauttakaan, kun lisätietoa janoava mieli kuulee uutisia valtameren takaa: The Animal on menehtynyt oman käden kautta, ammuttuaan itseään päähän.

Ensijärkytyksen vähitellen haihduttua mieli alkaa askarrella esiin nimiä, joita yhdistää Ewen-vainajaan eräs muukin seikka, kuin vain pelityyli kaukalossa: Wade Belak, Derek Boogaard, Rick Rypien, John Kordic, Bob ProbertSteve Montador

Koko kuusikko on entisiä NHL-jääkiekkoilijoita, joita elämä ei kohdellut tasapuolisesti joko aktiiviuran aikana tai sen jälkeen. Päihde- ja mielenterveysongelmat valtasivat ison osan elämästä ja johtivat lopulta ennenaikaiseen poistumiseen taivaalliseen vilttiketjuun.

Toisaalta miehiä yhdistää myös eräs toinen seikka, nimittäin pelityyli kaukalossa. Jokainen vainajista oli omalla peliurallaan fyysisen jääkiekon edustajia. He eivät kaihtaneet koviakaan otteita omiensa suojelemiseksi. He antoivat, mutta myös ottivat vastaan osumia niin jään pinnasta, kaukalon laidoista, nyrkeistä kuin mailoistakin. Boogaard, Kordic, Probert ja Ewen olivat todellisia NHL:n raskassarjalaisia, liigan pelätyimpiä kovanyrkkejä. Belak ja Montador fyysisiä puolustavia puolustajia, jotka osasivat myös puolustaa omiaan ilman hanskoja. Eikä Rypienkään kaihtanut kovaa peliä.

Viime vuosina peliuran aikana päähän kohdistuneiden iskujen aiheuttamat myöhäisvaikutukset ovat nousseet lääke- ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen ja julkisen debatin aiheeksi. Koko rumban käynnistivät kaksi entistä huippujalkapalloilijaa peruuttamattomalla tavalla, ensin Dave Duerson ja vuosia myöhemmin Junior Seau.

Sekä Duerson että Seau olivat omilla NFL-urillaan saaneet osakseen runsaasti päähän kohdistuneita iskuja, joiden he olettivat aiheuttaneen peliuran jälkeen muisti- ja mielialaongelmia. Ongelmat kumuloituivat ja johtivat lopulta ex-huippu-urheilijan elämän päättymiseen ennen aikojaan, väkivaltaisesti oman käden kautta.

Mutta sen sijaan, että he olisivat ampuneet itseään päähän, he halusivat säästää juuri aivot ja testamenttasivat nuo kovia kokeneet ruumiinosansa tieteen alttarille. Laukaus rintakehän läpi sydämeen, testamentissa vaatimus aivojen perusteellisesta tutkimuksesta kuoleman jälkeen.

Näin kävikin, ja myös maallikoiden maailma sai kuulla CTE:stä, kroonisesta traumaattisesta enkefalopatiasta.

Kroonista päänsärkyä, univaikeuksia, muistivaikeuksia, persoonallisuuden ja käyttäytymisen muutoksia, mielialaongelmia. Lista on pitkä. CTE on saattanut pahimmillaan olla pirullinen seuralainen. Kun tuohon vielä yhdistetään aktiiviuran jälkeiset siviilielämänhallinnanongelmat, on soppa jo valmis.

Olisi kovin helppoa syyttää kaikesta pelkästään pään vammoja. Probert menehtyi lopulta sydänkohtaukseen, Rypien oli sairastanut vuosikausia masennusta, Kordic puolestaan kamppaili vaikeaa päihdeongelmaa vastaan koko ammattilaisuransa ajan.

CTE ei ole uskonasia.

Toisaalta niin NHL, NFL kuin ammattinyrkkeilyliitot eivät ole tehneet mitään tukeakseen omiaan. Päinvastoin ne ovat ponnekkaasti kiistäneet koko ongelman olemassaolon, vaikka CTE on jo aikapäiviä sitten todistettu olevan todellisuutta. Kyseessä ei ole mikään uskonasia, ei enää.

Palataan hetkeksi vielä Eweniin. Hän oli kiistatta läpi kiekkouransa eräs ammattikuntansa kovimmista. Vajaa toistatuhatta rangaistusminuuttia, toistasataa tappelua ja lukematon määrä mustelmia. Voidaan kiistatta sanoa, että Ewen kävi pitkän ja kivisen tien unelmansa eteen. Se unelma muuten täyttyi keväällä 1993.

Ewen oli kuitenkin muutakin, kuin pelkkä kovanyrkkinen puukäsi. Hän oli perustappelijaa taitavampi myös itse jääkiekossa, mistä parhaana osoituksena on NHL-uran yhden kauden piste-ennätys, 18 pistettä. Ewen ei siis ollut mikään stugrimson tai tonytwist. Kuinka moni muuten muistaa Ewenin pehmeämmän puolen? Hän oli nimittäin jo aktiiviurallaan varsin tuottelias ja suosittu lastenkirjailija.

Nyt kirjailijan kynä on laskettu pöydälle ja viimeinen kappale kirjoitettu. Jääkiekkofani kaukana pohjolassa toivoo, etteivät Ewen, Kordic, Boogaard, Probert, Belak, Rypien,  Montador ja kumppanit saisi seuraa pilven reunalle. Ja että kontaktilajien kattojärjestöt osaisivat kantaa oman osansa vastuusta. Kuulithan huutoni, Gary Bettman?

Kommentit

  • plokkariukki

    Onneksi nyrkkeilyurani päättyi alkuunsa isän heitettyä hanskat leivinuuniin, kun yläkertamme “harkoissa” kaverini löi naapurinpojan tajuttomaksi. Pääni pehmenemisestä voin siis syyttää ihan jotakin muuta kuin CTE:tä. Kiitos Tommi kirjoituksestasi, jos kirjoittamasi on totta, jotakin pitäisi tehdä ko. urheilulajeille ja noppeesti! Loppukevennykseksi, lieneekö tikoilla vastaavia ongelmia vanhemmiten?

Jätä kommentti

*