Aikalaishistoriaa

Sosiaali- ja terveysministeriölle luovutettiin hiljattain raportti lastensuojelun sijaishuollon epäkohdista ja lasten kaltoinkohtelusta. Kun näitä epäkohtia alettiin selvittää vuoden 2011 lopulla, oli vastaavia selvityksiä siinä vaiheessa tehty mm. muissa Pohjoismaissa.  Tutkimus tehtiin Jyväskylän yliopiston Historian ja etnologian laitoksella monitieteisessä tutkimusryhmässä. Tutkimusryhmän tehtävänä oli luoda kuva suomalaisen lastensuojelun sijaishuollossa vuosina 1937–1983 koetuista epäkohdista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta sekä mekanismeista, joita asianosaisilla oli käytössään näiden asioiden tuomiseksi ilmi tai muuttamiseksi.

Selvitystyössä haastateltiin 299 henkilöä, joista suurin osa oli itse perhehoidossa, lastenkodeissa tai koulukodeissa kaltoinkohtelua kokeneita. Mukana oli myös muutamia lastensuojelun parissa työskennelleitä tai muulla tavoin asiaa sivusta seuranneita henkilöitä. Suurin osa haastatelluista oli syntynyt vuosina 1945–1965. Haastatelluilla oli kokemuksia ruumiillisesta ja seksuaalisesta väkivallasta, perustarpeiden eli ruoan tai terveydenhoidon laiminlyönnistä sekä monenlaisesta nöyryyttämisestä. Väkivalta oli sekä aikuisten että toisten lasten tekemää, ja sitä esiintyi kaikissa sijoitusmuodoissa. Nämä kokemukset ovat vaikuttaneet monin tavoin haastateltujen itsetuntoon ja kehitykseen.

Tutkijat ovat tehneet huolellista työtä ja käytettävissä on raportti, jonka luettua – näin uskon monen kohdalla käyvän – nämä asiat eivät poistu ajatuksista. Herää monia uusia ajatuksia – millainen on tilanne tänään ja ennen kaikkea – mitä voidaan tästä oppia. On voitava oppia. Ja paljon.

Raportti on kokonaisuudessaan hyvin puhutteleva – erityisesti haastateltujen omat ehdotukset siitä, miten tulisi toimia, ettei kaltoinkohtelua ja väkivaltaa tapahtuisi. Löydän sieltä kolme isoa viestiä:

    1. Hyväksy lapsi sellaisena kuin hän on; tue tulevaisuutta varten. Eräs haastateltu kuvaa tilannetta näin: ”laps on itse tavallaan se oman elämänsä päämies ja päätekijä ja elää 24 tuntia sitä omaa asiantuntijuuttaan omasta elämästä. Hänen pitäs olla niinku, entistä enemmän valtaistaa siihen mukaan siihen oman elämän suunnitteluun…”
    2. Kuule & kuuntele lasta – säännöllisesti. Yhteyshenkilöt, omatyöntekijät ovat hyvin tärkeitä lapselle. Heitä yksi haastatelluista kuvaa seuraavasti: ”Sijoitetun lapsen ympärillä pitää olla peilejä, jotka näkevät sen, miten lapsella menee. Lastensuojeluviranomaisten pitäisi olla lapselle tuttuja, että lapsella olisi joku luotettava, läheinen, perheen ulkopuolinen aikuinen.” Ja viestiä suunnataan myös työntekijöille: ”Siinä tarvis olla aidosti kiinnostunut siitä (työstä).”
    3. Ja erittäin tärkeä viesti on: Puutu! Mahdollisimman varhain, ajoissa. Tilanteisiin, joissa kaikki ei tunnu olevan kohdillaan.

 

On hyvin arvokasta se, että haastateltavat jakoivat kokemuksensa tutkijoiden kanssa. Jakamisen kautta tiedämme, että tuo kaikki oli mahdollista vain tovi sitten. Jakaminen on niin ikään kerryttänyt ainutlaatuisen lisän lastensuojelututkimuksen tietoperustaan.  Ja erityisesti tutkimus on tuottanut paljon aineksia lasten ja perheiden parissa toimiville työn kehittämiseen. Anne Frank totesi yli 70 vuotta sitten: ”Onpa hienoa että kenenkään ei tarvitse odottaa hetkeäkään voidakseen alkaa tehdä maailmasta parempaa.” Meidän tilanteemme – kaiken kohinan keskellä – on olennaisesti toinen – joten opiksi ottakaamme tästä menneestä & toimikaamme paremman tämän päivän ja tulevaisuuden hyväksi.

Jätä kommentti

*