YKSINYRITTÄMISEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS – TARINA YRITTÄJÄN UUPUMUKSESTA

Aika tasan vuosi sitten bloggasin menestyneiden yrittäjien yhteisistä persoonallisuudenpiirteistä. Olin itsekin vauhdissa ja vedossa; aloittanut satavuotiaan alallaan johtavan yrityksen vuokrajohtajana maailman vanhimmalla teollisuudenalalla, josta minulla ei ollut mitään kokemusta. Sopimuksen olin tehnyt tasan sadaksi päiväksi ja luvannut saada aikaiseksi näkyvän muutoksen tuona aikana, siis toukokuun loppuun mennessä. Puursin satojen kilometrien päässä kotoa 4 päivää viikosta ja hoidin muut toimeksiannot siinä sivussa. Kaikki tuntui sujuvan.

Sitten lupasin yrityksen omistajalle vetää yritystä vielä vuoden loppuun saakka, jotta hän saa rauhassa etsiä toimitusjohtajan. Neuvottelin 6 viikkoa lomaa, sillä jokin väänsi vatsanpohjaa jo kesäkuussa. Heinäkuussa lomaltani hoitelin fuusioon liittyviä käytännön asioita, luin ja kirjoitin sähköpostia joka päivä. Olin kotona 4 viikkoa ja kiiruhdin takaisin töihin. Otin koiran ja toisen hevosen mukaani, ”jotta on muutakin ajateltavaa, kuin pelkkä työ”, koska elokuussa jokin kasvava möykky painoi jo sydänalaa.

Syksyn pimetessä koiran kanssa vuokrayksiössä nukkumaan mennessä oli usein jo pala kurkussa.  Marraskuun pimeydessä ja räntäsateessa ehkä jo pikkuisen itkinkin, vaikka joka aamu vein dobermannin pennun 10 km juoksulenkille, hoidin työni ja hevoseni, söin ja nukuin hyvin. Maratonvalmentajani neuvoi, että ”KKKKK = kovassa kunnossa kestää kurjuutta kauemmin. ” Siihen uskon edelleen.

Vuosi sitten kirjoitin autoalan termein yrittäjän kiihtyvyydestä, väännöstä ja hevosvoimista suorituskyvyn mittareina. Unohdin kertoa enkä ollut tainnut itsekään sisäistää, ettei suorituskyky auta, jos akku on tyhjä. Syksyllä moottorini laturin merkkivalo paloi jo kirkkaasti.  Päätin peittää sen mustalla teipillä ja jatkaa matkaa. Pysyin käynnissä, koska en päästänyt konetta sammumaan hetkeksikään. Työstin työasioita lenkillä, hevosen selässä, jopa unessa. Harmi vaan, etten enää muistanut asioita yhtä hyvin kuin olin tottunut muistamaan. Se oli ensimmäinen hälytysmerkki, jonka otin tosissani.

Vuoden vaihteeseen mennessä olin jo todella väsynyt. Uupumus nakersi itseluottamustani, luovuuttani, rohkeuttani; elämäniloani. Aivan yksinkertaiset, rutiinilla suoritettavat päivittäiset jutut alkoivat tuntua ylitsepääsemättömän vaikeilta. Kun talvikelit kunnolla alkoivat joulukuussa, en enää uskaltanut ajaa takavetoisella autollani pitkin suoraa maantietä. Kaikkien kykyjeni rajallisuus vyöryi päälleni ja tunsin kuolemanpelkoa. Silti en ymmärtänyt, mitä oli edessä, kun pääsen kaipaamaani lepoon rankan työrupeaman jälkeen tammikuussa.

Uskoin, että panostan vähän aikaa lepäämiseen; ratsastelen, harrastan koiran kanssa, ulkoilen ja suunnittelen tulevia luotsauskokonaisuuksia ja yritystoimintani uudistamista kaikessa rauhassa ja hyvillä mielin. Meinasin käydä vähän matkoillakin perheen kanssa. Aikaahan olisi.

Toisin kävi. Kun sammutin moottorin, se ei lähtenytkään enää käyntiin. Itse asiassa koko käynnistysnappi oli kadonnut. Tammikuu meni kotona kävellessä huoneesta toiseen. Yhtään mikään ei innostanut tai kiinnostanut minuuttia pidempään. Olin varma, etten enää edes osaa mitään tai ainakin kaikki muut tekevät kaiken paremmin. Se nyt ainakin oli selvää, ettei minulla olisi kenellekään mitään annettavaa; enhän pystynyt keskittymään edes lehtien lukemiseen mistään vaativammasta puhumattakaan. Löysin itseni haahuilemasta milloin mistäkin. Jopa tallille lähtö oli vaikeaa, vaikka tiesin, että jokaisena päivänä jo siinä vaiheessa, kun kävelen hevonen rinnallani maneesiin, olen aivan voittaja ja tallilta tultuani jaksan ja voin hyvin monta tuntia. Tunnin juoksulenkit koiran kanssa muuttuivat rauhalliseksi kävelyksi Rönön saaren ympäri. Yöt olivat rauhattomia, unet painajaisia. Edes mikään matkakohde ei kiinnostanut; en millään kyennyt matkaa varaamaan. Mitä ihmettä minulle oli tapahtunut? Stressi ja paineethan olivat helpottaneet ja silti minä voin todella huonosti.

Tajusin vasta helmikuussa mennä lääkäriin. Siitä oli se ilo, että ammatti-ihminen sanoi, että minä saan ja minun täytyy nyt levätä. Niin, ja tehdä asioita joista nautin, vaikka juuri olin kertonut, etten oikeastaan nauti enää mistään. Lääkäri lateli minulle samoja latteuksia, kuin itse olen omille asiakkailleni ladellut.

Huomionarvoista tässä on se, että vaikka työstressi oli poissa, olin äärimmäisen ahdistunut ja tuntui siltä, että minun pitää tehdä vaikka mitä ja en millään selviä velvoitteistani. Ihan oikeasti, ilman töitä tuntui siltä. Vaikka fyysinen kunto on varmasti kova, psyykkisen uupumuksen tuoma aloitekyvyttömyys tekee kaikkeen ryhtymisen raskaaksi.

Nyt olen downshiftannut koko elämääni. Vaikka tallityö antaa enemmän energiaa kuin vie sitä, olen jopa luopunut yhdestä hevosesta. En pakkosuorita yhtään mitään; lenkkeilen jos jaksan, hiihdän jos huvittaa. Auringon valo antaa energiaa ja lataa akkua. Perhe, koirat ja hevonen pitävät sopivasti poissa sohvan pohjalta. En ainakaan vielä aio ottaa itseäni niskasta kiinni, en ryhdistäytyä enkä tehdä rakastamaani työtä väkisin, vaikka edelleen uskon vakaasti ja horjumatta, että liike on lääke ja työ on terapiaa.

Uupumuksesta toipumisen avainsana on mielekkyyden kokeminen. Annan itselleni aikaa löytää mielekkyyden tekemiseen, odotan inspiraatiota ja innostusta rauhassa, sillä uskon niiden tulevan, kun aika on kypsä. Elämä kantaa ja uuden polun pään löydyttyä sitä on hyvä seurata. Kun voimat taas ovat elpyneet ennalleen, voin tallata taas omia polkujani.

Olen kehittämisluotsina ja coachina toimiessani usein tavannut uupuneita ihmisiä ja kuvitellut ymmärtäväni heitä ja osaavani auttaa. Nyt tiedän, että uupumus on sellainen kokonaisvaltainen ikävä olotila, jota ei ymmärrä, ellei sitä ole itse kokenut. Pitkän ajan kuluessa, monien erilaisten kuormitustekijöiden yhteisvaikutuksesta syntynyt tila ei korjaannu poppakonsteilla hetkessä vaan vaatii korjaantuakseen aikaa ja runsaasti hyvän mielen kokemuksia, jotka rakentavat murentuneen perustan takaisin kuntoon. Vasta sen päälle voi alkaa rakentaa uutta. Toivottavasti jatkossa ymmärrän hidastaa vauhtia vähän aiemmin. Olisi varmaan jo aika alkaa elää niin, kuin on muita opettanut.

Voimaannuttavaa kevättä kaikille.

Kirjoittaja on Kuopion Yrittäjien hallituksen jäsen, yksinyrittäjä
Merela – Kehittämisluotsi
KTM, työnohjaaja STOry

 

 

Kommentit

  • yksin yrittävä

    Miten Kuopion Yrittäjät voisi toiminnassaan ennaltaehkäistä jäseniensä ajautumista samaan jamaan?

  • Anna

    Voi miten hienosti avattu ja kuvailtu rankka kokemus, kiitos! <3 Tunnistan hyvin aika lailla kaiken kirjoittamasi, omasta kokemuksesta. Oma fiilis on jo loistava, mutta kirjoituksesi tunnelmiin on helppo palata.
    Voimia lepoon <3

  • plokkariukki

    Noin se menee, tuttuja tunteita yrittäjänä ollessa ja toisen töissäkin uupuneena. Itse tilansa viimeisenä huomaa ja ei osaa vastaan ottaa edes kanssa ihmisten varoituksia. Palautuuko koskaan normaaliin tilaan ja kauanko se vie, onkin jo toinen juttu.

Jätä kommentti

*